Islannin vaellus, 5. vaelluspäivä

Þorsmörk - Skógafoss, n. 23-25 km / 12 h

Laugavegurin vaellusta voi jatkaa Fimmvörðuháls-nimisellä reitillä. Ilmeisesti reitti on melko suosittu päivävaelluskohde, mutta rinkan kanssa siihen sai vähän enemmän haastetta. Minulle 12 h alkaa olla jo maksimaalinen päivämatka, mutta koska kyseessä oli viimeinen vaelluspäivä, ei sillä ollut enää niin merkitystä.

Fimmvörðuhálsille ei kannata lähteä kehnolla säällä. Plan B oli mennä Þorsmörkistä bussilla joko Skógafossille tai suoraan Reykjavíkiin. Tuuri oli kuitenkin matkassa ja säät näyttivät hyviltä. Lähdin siis matkaan, tällä kertaa yksin, ja ensimmäisenä tehtävänä oli ylittää Krossá-jokilaakso ja löytää Fimmvörðuhálsin alkupiste. Aluksi reitti olikin selvästi merkitty, mutta Básarin leirintäalueella jouduin kysymään neuvoa. Pienen kunniakierroksen jälkeen pääsin kuitenkin oikeaan paikkaan.

Reitin alkupuoliskolta en oikeastaan odottanut mitään, koska tämän päivän päätarkoitus oli nähdä loppupuoliskon vesiputoukset. Maisemat kuitenkin yllättivät upeudellaan, mitä ylemmäs polku nousi. Polku oli kapea ja vieressä oli jyrkkä pudotus, joten pysähdyin aina välillä katsomaan maisemia ja pidin kävellessä katseen tiukasti polulla. Heti reitin alkuvaiheilla joutui vähentämään vaatetta; trikoot ja t-paita olivat riittämiin viikon lämpöisimpänä päivänä.

Polku oli alussa kapea ja toisella puolella oli jyrkkä pudotus. Niinpä välillä pysähdyin katselemaan maisemia ja muuten pidin katseen tiukasti polulla.

Reitillä tulee nousumetrejä noin 800 (toiseen suuntaan kuljettaessa hiukan enemmän). Alkumatkasta nousu ei tuntunut kovin pahalta, mutta myöhemmin tuli myös jyrkempiä ja haastavampia nousuja. Ensimmäisenä vuorossa oli nousu Morinsheiðin pohjoiselle nenälle, joka oli kuin vihreä jättiläisaalto. Ylhäällä laskin rinkan, pidin evästauon ja kävelin nenän päähän katselemaan maisemia.

Katlan peittävän Mýrdalsjökullin reunamia.

Pienen nousun jälkeen ollaan varsinaisella Morinsheiðillä, joka on tasaistakin tasaisempi alue. Siellä pääsin vilkuttelemaan viidelle pienkoneelle, jotka peräkanaa lensivät suoraan ylitseni kohti Katlan peittävää jäätikköä.

Lentokoneita lähestymässä.

Morinsheiðin jälkeen pistettiin jalat tutisemaan oikein kunnolla. Ensin pätkä jyrkänteen seinämää pitkin ja sitten todella jyrkkä nousu, jossa oli kettinki avusteena. Osa kettingin kiinnikkeistä oli tosin irronnut. Paikoin joutui suorastaan taiteilla ja ryömiä, ja koko ajan pelotti että rinkka keikauttaa jyrkänteeltä alas. En muista koska olisin pelännyt niin kovasti, mutta jostain tuli jokin "survial mode" päälle ja puskin menemään.

Tämä nousu hirvitti. Kuvassahan ei tietenkään näytä yhtä pahalta kuin miltä se tuntui.

Kun jalat oli saatu tutisemaan, tuli päälle vielä pitkä ja melko jyrkkä nousu, ja johan alkoi jo jaloissa tuntua. Mutta pian sitä oltiinkin jo reitin korkeimmalla alueella, kahden jäätikön välissä noin tuhannessa metrissä. Ylhäällä oli mustaa ja punertavaa laavakenttää - ja yllättävän paljon lunta. Laavakentät ovat peräisin kevään 2010 purkauksesta, joka sekoitti Euroopan lentoliikenteen. Purkauksen seurauksena syntyi myös kaksi uutta huippua: Magni ja Móði.

Reitti haarautui pian ylhäälle saavuttua, mitä ei ollut kartoissa merkittynä. Ihmiset näyttivät kulkevan eri suuntaan kuin reittimerkinnät. Varmistin sijaintini kännykän GPS:llä ja valitsin reitin, jota muutkin kulkivat. Ilmeisesti se oli oikoreitti Magnille kun reittimerkinnät olisivat vieneet ensin Móðille. Magnin jälkeen reittimerkeistä sai taas kiinni, eikä muita reittiongelmia enää ollut.

Kiipesin Magnin päälle ja olin vähän pettynyt: missä on höryävä kraatteri?! Magni muistutti paremminkin punaista hiekkakasaa. Jossain vaiheessa maa on lukemani perusteella ollut niin kuumaa, että makkaraakin olisi paisteltu.

Vasemmassa reunassa Magnin punertava huippu ja laavakenttää.

Ylhäällä tuli vastaan myös muutama aasialainen turistiryhmä hyvin topatuissa vaatteissa ja paksuissa villapaidoissa. Taisivat vähän ihmetellä t-paidassa ja trikoissa lumihangessa tarpovaa tyyppiä. Aurinkorasvaa olisi kyllä kaivattu, kuten seuraavana päivänä huomasin tulipunaisen nenän myötä!

Kun reitti lähtee alaspäin, on polku edelleen ylös-alas aaltoileva. Pian näkyikin jo meri horisontissa! Se tuntui jotenkin epätodelliselta ja pitkään jouduin miettimään, että todellako meri siellä siintää.

Meri näkyvissä!

Baldvinsskálin tuvan ympäristö oli karua kivikkoa, eikä siellä vättämättä kannata yöpyä jollei ole välttämätöntä esim. päivämatkan pienentämiseksi. Tuvan jälkeen reitti jatkui jonkin matkaa tietä pitkin. Pian alkoi sataa ja sää muuttui yllättäen niin kylmäksi, että oli laitettava hanskatkin käsiin.

Ja sitten päästiinkin itse asiaan. Nimittäin Skógá-joen ylityksen jälkeen alkoi sellainen vehreys ja vesiputousten ilotulitus että! Sadekin lakkasi ja aurinko tuli esiin. Ensin pidin kuitenkin vähän pidemmän evästauon sillan kupeessa ja laitoin myös viestiä kotiväelle.

Yksi ensimmäisistä putouksista oli jo varsin korkea.

Skógá-joen varrella on lähemmäs kolmekymmentä vesiputousta ja monet niistä varsin kookkaita. Kaiken kruunaa viimeisimpänä oleva 60 m -korkea Skógafoss. Vesiputouksia oli niin paljon, että jälkeenpäin on vaikea muistaa yksittäisiä putouksia.

Polveileva putous.

Vehreistä maisemista nautti vaeltajien lisäksi tietenkin myös lampaat!

Vehreämaisema -olisikohan siellä lampaitakin?

Päästyäni perille Skógarin leirintäalueelle kävin maksamassa telttapaikan ja hoidin kaikki iltatoimet pikavauhtia, jotta pääsisin nukkumaan. Kelpasi kyllä syödä Skógafossin juurella ja nukahtaa sen pauhuun!

Tässä kokkailin iltapalaa.