Islannin vaellus, 6. päivä ja kotiin paluu

Bonus-päivä aka "vesiputouspäivä"

Koska edellisen päivän vesiputoukset Fimmvörðuhálsin varrella ja yöpyminen Skógafossin juurella eivät tietenkään olleet vielä tarpeeksi, vietin lopuksi vielä rennomman "vesiputouspäivän", joka ei ollut enää varsinainen vaelluspäivä.

Aamulla heräilin jo seitsemän jälkeen, vaikka nyt olisi ollut lupa nukkua pidempään. Oli ihana käydä aamupesulla, kun hanasta tuli pitkästä aikaa taas lämmintä vettä (vaikka olikin mädän kananmunan hajuista). Peilistä pilkisti punanenäinen naama - edellisenä päivänä aurinkorasva olisi ollut tarpeen.

Rauhallinen aamu Skógafossin juurella.

Keittelin aamupalan joen varrella lampaita katsellen. Pikku hiljaa alkoi myös muita ilmestyä ihmettelemään vesiputousta. Aamupalan jälkeen puin kuorivaatteet päälle ja koitin mennä mahdollisimman lähelle putousta kamera turvallisesti vesitiiviin pussukan sisällä. Hieno kokemus!

Ennen bussin lähtöä (klo 14:30) minulla oli vielä hyvin aikaa käydä etsimässä Kvernufossia. Plan A oli käydä Kvernufossilla ja jos aikaa riittää, tutustua Skogarin museoon. Karttasovelluksesta huolimatta polun pää Kvernufossille oli hankala löytää, joten kävin kysymässä ohjeita museon lipunmyynnistä ja ostin samalla lipun museoon (kun en muutoin kehdannut kysyä).

Kiertelin ensin museon päärakennuksen, jossa oli erilaisia arjen tavaroita ja käsitöitä sekä pieni luonnonhistoriallinen nurkkaus. Pihamaalla oli erilaisia rakennuksia, joista ainakin osa oli alkuperäisiä ja paikalle siirrettyjä.

Kansantarun mukaan tämä rengas on ollut kiinni aarrearkussa, joka on piilotettuna Skógafossin alle. Rengas kuitenkin irtosi arkusta, kun arkkua vedettiin renkaaseen kiinnitetyllä köydellä. Aarrearkku jäi saamatta, mutta irronnut rengas on toiminut kahvana Skógarin kirkon ovessa 1890 saakka.

Saamien ohjeiden avulla löysin Kvernufossille, eikä se ollut kuin noin 10 minuutin kävelymatkan päässä museolta. Putous oli erittäin sympaattinen ja onnekseni satuin paikalle rauhalliseen rakoon. Putouksen taakse pääsi kävelemään, mutta ei ympäri asti.

30 metriä korkea Kvernufoss.

Aikaa oli vielä jäljellä, joten kiersin museon tekniikkaosion sekä kävin samassa rakennuksessa olevassa lahjatavarapuodissa. Takaisin leirintäalueelle kävellessä poikkesin myös ravintolassa syömässä herkullisen fish & chips -annoksen. Kokiksen kanssa tein ensin sen virheen, että kaadoin sitä lasiin. Mädän kananmunan haju oli jotenkin tarttunut lasiin, eikä siitä voinut juoda.

Palatessani leirintäalueelle Skógafoss suorastaan kuhisi väkeä ja pihassa oli useita busseja. Pakkasin teltan rauhakseen ja ehdin vielä kuvata Skógafossia sateenkaaren kanssa.

Skógafoss ja sateenkaari. Heinikon lomassa näkyy väkeä, mutta hyvällä kuvakulmalla sain heidät melkein piiloon.

Tiesin, että en kuljettanut vessapaperia ihan turhaan, sillä nyt sillekin tuli käyttöä! Ongelma kyseisessä leirintäalueessa on se, että päiväsaikaan siellä ei näyttänyt olevan ollenkaan henkilökuntaa ja naisille oli vain kaksi vessakoppia. Arvatenkin vessapaperi oli loppunut jo aikapäiviä sitten sellaisella kuormituksella. Illasta aamuun siellä oli kyllä varsin rauhallista ja henkilökuntaa paikalla.

Bussimatka Seljalandsfossille vei vain puolisen tuntia ja maisemia katsellessa sain todeta, ettei se Islanti ole vielä kokonaan nähty.

Seljalandsfoss

Seljalandsfossin erikoisuutena on se, että sen takaa pystyy kiertämään, ja siksi halusin tehdä tämän ylimääräisen pysähdyksen. Ja olihan se hauskaa!

Seljalandfoss toiselta suunnalta. Taivas alkaa pilvistyä.

Suurempi yllätys, ja erittäin positiivinen sellainen, oli kuitenkin Gljúfrabúi-vesiputous parin sadan metrin päässä, minne vain harvat löysivät (huolimatta selvästä kävelytiestä ja kyltistä). Gljúfrabúi on osittain piilossa ja sen juurelle kuljetaan reilun metrin levyisestä kallion raosta. Juju tässä oli se, että putouksen vesi virtaa koko raon leveydeltä, joten noin kymmenisen metriä joutui astella kiveltä toiselle ja taiteilla vastaan tulijoiden kanssa. Kahlaus olisi ollut hyvä vaihtoehto.

Kun raosta pääsi kallion sisään, sai tukevaa jalkojen alle. Korkealta putoava vesi ja ainoastaan yläpuolelta tuleva valo tekivät tunnelman jotenkin kirkkomaiseksi - oikea luonnon kirkko!

Minä Gljúfrabúin juurella. Kuvan otti ystävällinen aasialaispariskunta vastavuoroisesti. Kameran vedenpitävä suojapussukka oli tarpeen!

Gljúfrabúin jälkeen käveleskelin ympäriinsä, sillä aikaa bussin lähtöön oli vielä reilusti. Karttasovellukseen oli merkitty joitain polkuja, mutta ne oli köysin suljettu, enkä viitsinyt niitä uhmata.

Gljúfrabui hiukan kauempaa. Nähtävissä halkeama, josta putoukselle kuljetaan. 

Seljalandsfossilla oli pieni kioski, josta sai ostaa syötävää ja juotavaa. Hiukan viileä ja sateinen sää houkutteli ostamaan lämmintä juotavaa. Myöhemmin ostin myös herkullisen lammasleivän ja söin sen katsellen rinteillä kipuvia lampaita.

Aurinkokin pilkahti noin kymmeneksi sekunniksi. Onneksi oli kamera valmiina ja sijainti sopiva.

Niin sitä vain sai 4:30 h kulumaan Seljalandsfossillakin. Sateessa seisoskelusta ja istuskelusta huolimatta (vessaa ja pienen pientä matkamuistomyymälää lukuun ottamatta sisätiloja ei ollut) olen tyytyväinen, että en jättänyt tätä paikkaa väliin. Bussikuski kyllä suuresti hämmästyi kun tulin Seljalandsfossilta kyytiin, sillä kuulemma koko hänen nelivuotisen uransa aikana kukaan muu ei vielä ollut tullut.

Pääsin myös hetkenmatkaa kunnon monsteri bussin kyytiin, sillä kyseinen linja tuli Þórsmörkistä, ja siellä joen ylitykseen tarvitaan järeämpää kalustoa. Pian kuitenkin vaihdoimme tavalliseen bussiin ja huomasin, että kyydissä oli myös portugalilaismies, joka meni kanssani samalla bussilla Landmannalaugariin. Loppumatka Reykjavíkiin menikin rattoisasti kokemuksia jakaessa.

Olin Reykjavíkin leirintäalueella vasta hiukan ennen kymmentä, sillä bussi oli myöhässä. Saatuani teltan pystyyn, kävi pikaisesti suihkussa ja koitin pakkailla tavaroita valmiiksi mahdollisimman hyvin. Herätys oli puoli viiden aikaan ja aamu tuntui todella kylmältä, vaikka oli +5°C. Kosteutta oli kuitenkin paljon ja ulkoteltta oli märkä niin ulko- kuin sisäpinnalta. Lentokenttäbussi nouti minut leirintäalueelta. Lentokentällä ehdin vielä tehdä yhden parhaista ostoksistani: Freyja Djúpur -nimisiä suklaapäällysteisiä lakritsipalloja, joissa oli kunnon salmiakkijauhetta päällä.  Päästyäni lentokoneeseen olin melkein saman tien unessa.