Islannin vaellus, 2. vaelluspäivä

Hrafntinnusker-Álftavatn, n. 12 km / 5,5 h

Tupien keittiöt "aukeavat" virallisesti kello 7:00, ja siihen asti sain hyvin torkuttua. Aamupesun jälkeen keittiössä oli jo ruuhkaa ja jouduin jonottamaan pientä kattilaa jonkin aikaa (pieniä/normaalikokoisia kattiloita oli vain kaksi, jättimäisiä vaikka kuinka paljon). Tuvissa lisää-vain-kuuma-vesi-aamupala olisi ollut toimiva, sillä kiehuvan kuumaa vettä olisi saanut suoraan padasta.

Hrafntinnuskerin tuvan vieressäkin maa höyrysi.

Puoli yhdeksän aikaan minä ja edellisenä päivänä tapaamani Mimi olimme kuitenkin valmiita matkaan kuten lähes kaikki muutkin. Jotkut suosittelevat reitin kulkemista toiseen suuntaan ruuhkien välttämiseksi, mutta silloinhan kaikki tulevat vastaan. Sanoisin, että ennemmin kannattaa rytmittää vaeltaminen iltatunneiksi ja kierrellä aamupäivät vielä yöpaikan lähistön nähtävyyksissä. Minua eivät ruuhkat haitanneet yhtään.

Lumisiltoja on varottava. Lumi oli kyllä yllättävän jäistä ja kantavaa.

Maisemat eivät olleetkaan ihan niin karun harmaat kuin miltä ne tuvalta olivat näyttäneet. Alkumatka oli lähes koko ajan pientä ylös-alaspomppimista ja lyhyiden lumipätkien ylittämistä, joka huipentui lumiliukumäkeen ja sen jälkeiseen hiukan isompaan kipuamiseen. Minä luisuttelin lumimäen alas pystyssä, mutta Mimi ja monet muut menivät reilusti pyllymäkeä alas.

Maisema taaksepäin näyttää varsin tasaiselta, mutta oli pientä ylös-alaspoukkoilua. Oikeassa alareunassa lumiliukumäki.

Mäen laelta avautui maisema ryoliittivuorille, joita näki tällä reitillä nyt viimeisen kerran.

Ryoliittivuoria - vielä viimeisen kerran.

Reitti pujotteli korkeampien huippujen välistä. Erikoisuutena oli kauniin keltainen puro (väri johtuu ilmeisesti rautapitoisuudesta).

Jotkin järjestettyjen matkojen ohjelmassa on kapuaminen Háskerðingur-vuorelle (1281 m), jonne pitäisi olla polku jostain tältä väliltä. Mitään selkeää polkua saatikka opastetta en kuitenkaan nähnyt.

Keltaista ja vihreää auringon paisteessa.

Sitten avautuikin jo näkymä Álftavatnin laaksoon, joka vihreydessään oli niin erilainen kuin mitä oli nähnyt siihen saakka. Vaikuttavuutta lisäsivät taustalla siintävät Mýrdalsjökull-jäätikön reunamat. Ennen laaksoon laskeutumista mentiin vielä hiukan ylös ja alas, ylitettiin puro kiveltä kivelle astumalla ja otettiin toisistamme, kuten luulin, klassisia instakuvia selkä kameraan päin katsellen alas laaksoon, mutta niitä kuvia taisi olla instagram täynnä vain joskus silloin pari vuotta sitten.

Karumpien maisemien jälkeen saavutaan vihreään laaksoon. Taustalla häämöttää jäätikön reunat.

Heti laaksoon laskeuduttua tuli eteen puron ylitys. Vesi oli reilun nilkan syvää, eikä varmaa ylityspaikkaa löytynyt. Niinpä riskiharkinnan jälkeen (haluanko kastella kengät ja/tai ottaa riskin nilkan nyrjähdyksestä) päädyin vaihtamaan crocsit jalkaan. Viehän se vähän ylimääräistä aikaa, mutta eipä ainakaan kaduta jälkeenpäin. Muutamat näyttivät pääsevän kiveltä kivelle ihan sujuvasti, mutta suurin osa meni kahlaamalla.

Maisema laaksossa oli täysin erilaista kuin aiemmin. Pehmeän kumpuileva maasto muuttui tasaiseksi, jota rikkoivat teräväpiirteiset huiput. Ruskean sävyt muuttuivat vihreäksi, jonka alta kuulsi musta kuin korostaen vihreän hehkua. Myöskin höyryävät, tuliperäiset alueet katosivat.

Teltta komeissa maisemissa. Iltapäivästä telttoja oli vasta muutamia.

Leirissä oli vielä melko hiljaista kun pääsimme perille. Sää oli varsin tuuleton, joten uskaltauduin leiriytymään tänne (sen sijaan että olisin jatkanut muutaman kilometrin suojaisampaan Hvangiliin). Infossa maksoin telttapaikan ja ostin suihkulipukkeen. Kun teltta oli pystyssä, kävin suihkussa. Viisi minuuttia lämmintä vettä oli ihanaa luksusta ja riitti ihan mainiosti.

Suihkussa käynnin jälkeen alkoi ripotella kevyesti ja torkahdin reiluksi tunniksi asetuttuani pitkälleen. Herättyäni puin sadevaatteet päälle huomatakseni, että sade loppui.

Pihamaalla tapasin Mimin, joka yöpyy tuvassa (kuten kaikki yöt). Kysyimme tupavahdilta vinkkejä illan retkelle, mutta vastaus oli epämääräinen "minne tahansa huipulle voi kiivetä". Polkuja ei kuulemma ollut.

Päädyimme kiipeämään Bratthálsin sivuhuipulle, joka oli suoraan tuvalta etelään. Ylhäältä aukesi upeat maisemat järvelle ja ympäristöön. Näin jälkikäteen ajatellen olisi kannattanut kiivetä tuvan pohjoispuolella oleville kukkuloille: reitti jatkuu etelään, joten olisi ollut mahdollisuus nähdä, miltä pohjoisen suunnassa näyttää. Järven pohjoispuolta menee myös reitti Torfahlaup-nimiselle kanjonille, mutta siihen pitää varata aikaa muutamia tunteja.

Álftavatnin tupa ja leirintäalue.

Laskeuduimme alas järven mustahiekkaiselle rannalle. Järven nimi muuten suomentuu Joutsenlammeksi.

Tein illallisen vasta retken jälkeen. Jauhelihanuudelipata maistui hyvin. Illan mittaan noin kolmisenkymmentä telttaa oli ilmestynyt leirintäalueelle, monet todennäköisesti suoraan Landmannalaugarista.

Illalla oli ihan kevyttä tuulenvirettä ja teltta hiukan väreili. Tuli hiukan neuroottinen olo kun kiersin kiristämässä teltan kiinnityksiä, viritin narusta ja kivestä lisätukea teltan pitkälle sivulle ja lisäksi vielä kiristin toisen oviaukon keskeltä maahan kiinni ylimääräisellä tikulla, jottei tuuli pääse painamaan seinää sisäänpäin. Kyllähän ne toistenkin teltat tuulessa heilui ja muutoinkin näkyi muutamia varsin heikon näköisiä virityksiä.

Olin jo tekemässä nukkumaan menoa kun yhtäkkiä teltan pääty kirkastui oudosti. Menin ulos katsomaan ja näin kerrassaan upean auringonlaskun. Pilvet olivat matalalla, mutta aurinko pääsi pilkahtamaan kahden pilven väliin jääneestä raosta.

Komea auringonlasku Álftavatnissa.