Islannin vaellus, 3. vaelluspäivä

Álftavatn-Emstrur, n. 16 km / 6 h

Lampaat aamupalalla

Yö oli viileä ja heräsin välillä vilun väristyksiin, mutta en ollut ihan varma johtuiko se vain kylmästä vai hikoamisesta. Aamulla herätessä pilvet olivat alhaalla, mutta ei satanut. Lämpötila oli noin 5 °C.

Aamupalan tekoa aloitellessani huomasin, että lampaat olivat tulleet lähelle telttoja. Kuvailin niin innokkaasti, että vesi ehti kiehua ihan kunnolla. Myöhemmin lampaita näkyi vähän siellä sun täällä.

Viileän aamun vuoksi puin hiukan enemmän vaatetta päälle, mutta ennen kuin pääsimme edes matkaan, jouduin jo riisumaan yhden kerroksen pois kuntoiltuani teltan kokoamisen ja rinkan pakkaamisen parissa.

Vihreyttä heti Álftavatnin jälkeen.

Álftavatnista Hvangiliin maasto on uskomattoman vihreää ja kaunista. Pian lähdön jälkeen tuli vastaan ensimmäinen kahlattava puron ylitys, joka oli kuitenkin vain nilkkoihin asti.

Ja sitten! Omasta mielestäni ehkä koko reitin kaunein paikka, jossa oli kaikkea: puro, vihreyttä, jyrkkiä rinteitä, mustaa tasaista laavakenttää, jäätikön reunat...

Kaunista, mutta paikan päällä vielä kauniimpaa! Purosta eteenpäin näkyy pilkahdus laavakenttää ja vasemmassa yläkulmassa jäätikkö on vyörymässä päälle!

Hvangilin jälkeen reitti kulki osittain autotiellä. Bláfjallakvíslin ylitys suositeltiin tekemään noin 100-200 m autojen ylityspaikasta ylävirtaan. Ja näin teimmekin. Ylitys oli hyytävän kylmää ja ulottui lähes polviin saakka. Pahinta oli kuitenkin virtaus, joka roiskutti vettä ja pakotti keskittymään.

 Näytti siltä että ainakaan niissä olosuhteissa autojen ylityspaikka ei ollut sen huonompi ylittää. Ylityksen jälkeen heiltä jäi kuitenkin huomaamatta, että autotien rinnalla kulkee merkattu kävelypolku. Se on ilmeisesti verrattain uusi, sillä kartoissa reitti on merkattu kulkevaksi autotietä pitkin.

Kunnon kokoiset tieviitat keskellä ei mitään. Taustalla silta Kaldaklofskvísilin yli.

Monet sanovat seuraavaa osuutta reitin tylsimmäksi. Ja tottahan se on, etteivät maisemat kovin muutu kun kuljetaan todella tasaista laavakenttää pitkin. Mutta en missään nimessä jättäisi kyseistä osuutta pois, sillä sen verran vaikuttava se oli. Mustaa tasaista, joka läheltä katsottuna oli täynnä pieniä kukkalaikkuja. Siellä täällä tasaisuuden rikkoivat jyrkkäpiirteiset vihreät huiput, jotka kohosivat reilut 300 m korkeudelle laavakenttään nähden (korkeus merenpinnasta > 900 m).

Hattfell nököttää tasaisuuden keskellä.

Emstrurin tupaa lähestyttäessä suosittelen vilkuilemaan myös taaksepäin avautuvia upeita maisemia. Ja jälleen uuden vau-hetken sai kokea kun polku lähti laskeutumaan kohti Emstrurin laaksoa. Tupa jäi ovelasti rinteen taakse piiloon, ja olikin itse asiassa jo kiven heiton päässä.

Laskeutuminen Emstrurin laaksoon. Laakson pohja on voimakkaan aaltoileva.

Tupavahdin mökin vieressä on laajempi telttailualue, mutta sain suosituksen telttapaikasta puron varressa. Se olikin varsin hauska "keijumaa" puron varrella kasvavien pallomaisten väinönputkien vuoksi (olivat jotenkin erilaisia kuin Suomessa).

Emstrurin tupa sijaitsee lähellä Markarfljótin kanjonia, ja lähdimme Mimin kanssa sinne hetken huilattuamme. Saimme houkuteltua mukaamme myös hollantilaisen Anneken, joka liittyi seuraamme myös seuraavana päivänä.

Markarfljótin kanjonin väriloistoa.

Taas yksi käsittämättömän upea paikka, jolle kuvat eivät tee oikeutta! Ihan harmitti edes ottaa valokuvia kun tiesi etteivät ne ollenkaan vastaa todellisuutta! Kanjoni on paikoin jopa 200 m syvä. Kauneutta lisäsi myös rinteiden värikkyys.

Kanjonin kaunista väritystä. Löydätkö kuvasta auton?

Kanjonin retken jälkeen oli illallisen vuoro, ja sitten -taas- torkahdin noin tunniksi. Heräsin kun oli jo ihan hämärää, ja aika mennä nukkumaan.