Islannin vaellus, 5. vaelluspäivä

Þorsmörk - Skógafoss, n. 23-25 km / 12 h

Laugavegurin vaellusta voi jatkaa Fimmvörðuháls-nimisellä reitillä. Ilmeisesti reitti on melko suosittu päivävaelluskohde, mutta rinkan kanssa siihen sai vähän enemmän haastetta. Minulle 12 h alkaa olla jo maksimaalinen päivämatka, mutta koska kyseessä oli viimeinen vaelluspäivä, ei sillä ollut enää niin merkitystä.

Fimmvörðuhálsille ei kannata lähteä kehnolla säällä. Plan B oli mennä Þorsmörkistä bussilla joko Skógafossille tai suoraan Reykjavíkiin. Tuuri oli kuitenkin matkassa ja säät näyttivät hyviltä. Lähdin siis matkaan, tällä kertaa yksin, ja ensimmäisenä tehtävänä oli ylittää Krossá-jokilaakso ja löytää Fimmvörðuhálsin alkupiste. Aluksi reitti olikin selvästi merkitty, mutta Básarin leirintäalueella jouduin kysymään neuvoa. Pienen kunniakierroksen jälkeen pääsin kuitenkin oikeaan paikkaan.

Reitin alkupuoliskolta en oikeastaan odottanut mitään, koska tämän päivän päätarkoitus oli nähdä loppupuoliskon vesiputoukset. Maisemat kuitenkin yllättivät upeudellaan, mitä ylemmäs polku nousi. Polku oli kapea ja vieressä oli jyrkkä pudotus, joten pysähdyin aina välillä katsomaan maisemia ja pidin kävellessä katseen tiukasti polulla. Heti reitin alkuvaiheilla joutui vähentämään vaatetta; trikoot ja t-paita olivat riittämiin viikon lämpöisimpänä päivänä.

Polku oli alussa kapea ja toisella puolella oli jyrkkä pudotus. Niinpä välillä pysähdyin katselemaan maisemia ja muuten pidin katseen tiukasti polulla.

Reitillä tulee nousumetrejä noin 800 (toiseen suuntaan kuljettaessa hiukan enemmän). Alkumatkasta nousu ei tuntunut kovin pahalta, mutta myöhemmin tuli myös jyrkempiä ja haastavampia nousuja. Ensimmäisenä vuorossa oli nousu Morinsheiðin pohjoiselle nenälle, joka oli kuin vihreä jättiläisaalto. Ylhäällä laskin rinkan, pidin evästauon ja kävelin nenän päähän katselemaan maisemia.

Katlan peittävän Mýrdalsjökullin reunamia.

Pienen nousun jälkeen ollaan varsinaisella Morinsheiðillä, joka on tasaistakin tasaisempi alue. Siellä pääsin vilkuttelemaan viidelle pienkoneelle, jotka peräkanaa lensivät suoraan ylitseni kohti Katlan peittävää jäätikköä.

Lentokoneita lähestymässä.

Morinsheiðin jälkeen pistettiin jalat tutisemaan oikein kunnolla. Ensin pätkä jyrkänteen seinämää pitkin ja sitten todella jyrkkä nousu, jossa oli kettinki avusteena. Osa kettingin kiinnikkeistä oli tosin irronnut. Paikoin joutui suorastaan taiteilla ja ryömiä, ja koko ajan pelotti että rinkka keikauttaa jyrkänteeltä alas. En muista koska olisin pelännyt niin kovasti, mutta jostain tuli jokin "survial mode" päälle ja puskin menemään.

Tämä nousu hirvitti. Kuvassahan ei tietenkään näytä yhtä pahalta kuin miltä se tuntui.

Kun jalat oli saatu tutisemaan, tuli päälle vielä pitkä ja melko jyrkkä nousu, ja johan alkoi jo jaloissa tuntua. Mutta pian sitä oltiinkin jo reitin korkeimmalla alueella, kahden jäätikön välissä noin tuhannessa metrissä. Ylhäällä oli mustaa ja punertavaa laavakenttää - ja yllättävän paljon lunta. Laavakentät ovat peräisin kevään 2010 purkauksesta, joka sekoitti Euroopan lentoliikenteen. Purkauksen seurauksena syntyi myös kaksi uutta huippua: Magni ja Móði.

Reitti haarautui pian ylhäälle saavuttua, mitä ei ollut kartoissa merkittynä. Ihmiset näyttivät kulkevan eri suuntaan kuin reittimerkinnät. Varmistin sijaintini kännykän GPS:llä ja valitsin reitin, jota muutkin kulkivat. Ilmeisesti se oli oikoreitti Magnille kun reittimerkinnät olisivat vieneet ensin Móðille. Magnin jälkeen reittimerkeistä sai taas kiinni, eikä muita reittiongelmia enää ollut.

Kiipesin Magnin päälle ja olin vähän pettynyt: missä on höryävä kraatteri?! Magni muistutti paremminkin punaista hiekkakasaa. Jossain vaiheessa maa on lukemani perusteella ollut niin kuumaa, että makkaraakin olisi paisteltu.

Vasemmassa reunassa Magnin punertava huippu ja laavakenttää.

Ylhäällä tuli vastaan myös muutama aasialainen turistiryhmä hyvin topatuissa vaatteissa ja paksuissa villapaidoissa. Taisivat vähän ihmetellä t-paidassa ja trikoissa lumihangessa tarpovaa tyyppiä. Aurinkorasvaa olisi kyllä kaivattu, kuten seuraavana päivänä huomasin tulipunaisen nenän myötä!

Kun reitti lähtee alaspäin, on polku edelleen ylös-alas aaltoileva. Pian näkyikin jo meri horisontissa! Se tuntui jotenkin epätodelliselta ja pitkään jouduin miettimään, että todellako meri siellä siintää.

Meri näkyvissä!

Baldvinsskálin tuvan ympäristö oli karua kivikkoa, eikä siellä vättämättä kannata yöpyä jollei ole välttämätöntä esim. päivämatkan pienentämiseksi. Tuvan jälkeen reitti jatkui jonkin matkaa tietä pitkin. Pian alkoi sataa ja sää muuttui yllättäen niin kylmäksi, että oli laitettava hanskatkin käsiin.

Ja sitten päästiinkin itse asiaan. Nimittäin Skógá-joen ylityksen jälkeen alkoi sellainen vehreys ja vesiputousten ilotulitus että! Sadekin lakkasi ja aurinko tuli esiin. Ensin pidin kuitenkin vähän pidemmän evästauon sillan kupeessa ja laitoin myös viestiä kotiväelle.

Yksi ensimmäisistä putouksista oli jo varsin korkea.

Skógá-joen varrella on lähemmäs kolmekymmentä vesiputousta ja monet niistä varsin kookkaita. Kaiken kruunaa viimeisimpänä oleva 60 m -korkea Skógafoss. Vesiputouksia oli niin paljon, että jälkeenpäin on vaikea muistaa yksittäisiä putouksia.

Polveileva putous.

Vehreistä maisemista nautti vaeltajien lisäksi tietenkin myös lampaat!

Vehreämaisema -olisikohan siellä lampaitakin?

Päästyäni perille Skógarin leirintäalueelle kävin maksamassa telttapaikan ja hoidin kaikki iltatoimet pikavauhtia, jotta pääsisin nukkumaan. Kelpasi kyllä syödä Skógafossin juurella ja nukahtaa sen pauhuun!

Tässä kokkailin iltapalaa.

Islannin vaellus, 4. vaelluspäivä

Emstrur - Þorsmörk, n. 15 km / 7 h

Aamulla satoi kevyesti. Emstrurin tuvalla telttailijoille on tarjolla kuitenkin katos, joten aamupalan laitto kävi ihan mukavasti. Katos helpotti myös rinkan pakkaamista, kun rinkan sai viedä sateensuojaan teltan purkamisen ajaksi. Teltta itsessään ei säästynyt mudalta.

Sateen vuoksi minulla oli myös hyvä tilaisuus päästä testaamaan kameralle ostamaani vedenpitävää koteloa. Ihan hyviä kuvia näytti tulevan.

Polku erottuu selvästi herkässä maastossa. Kuva on otettu vedenpitävän kotelon kanssa.

 Sadetta ei kestänyt kauaa; jo Fremri-Emstruán ylittävälle, hiukan pelottavalle sillalle päästyämme sade lakkasi.

Maisemaa taaksepäin: Fremri-Emstruá virtaa osittain kanjonien seinämien piilottamana. Keskivaiheilla oikeassa reunassa näkyy ihmisiä polulla.

Matkan tekoa hidastivat erilaiset valokuvaussessiot. Esimerkiksi kukin vuorollamme ylitimme pienen puron useampaan otteeseen hyvien kuvien toivossa.

Sarvikuono ja taustalla paratiisimaista maisemaa, mikä ei kuvasta oikein erotu.

Tämän osuuden kohokohta oli ehdottomasti sarvikuono (tai yksisarvinen tai miten sen kukakin näkee). En ollut aiemmin näkemistäni kuvista huomannut, että sarvikuonollahan on silmä ja kulmakarva!

Yhdestä kulmasta sarvikuono näyttää varsin ystävälliseltä, toisesta puolestaan hiukan vihaiselta.

Reitti laskeutui hyvin tasaiseen laaksoon. Jostain syystä minulle tuli laaksosta mieleen Afrikka, vaikka en ole siellä koskaan ollutkaan. Ennen laaksoon laskeutumista pidimme tauon edellämme kulkeneen ryhmän tavoin. He olivat pukemassa sadevaatteita päälle saapuessamme, sillä laaksossa näytti sateiselta. Päätimme syödä evästä ja katsoa tilannetta sitten uudestaan. Ennen kuin ehdimme rinkkoja edes laskea maahan, alkoi sataa. Sää todellakin saattaa yhtäkkiä muuttua. Sadetta ei kuitenkaan jatkunut pitkään.

Puro virtaa syvällä rotkossa.

Laakso-osuuden lopussa oli pelätty Þröngá-joen ylitys. Vesi oli täälläkin matalalla, joten ylitys sujui pahemmitta ongelmitta. Hankaluutta lisäsivät kuitenkin voimakas virtaus, kivikkoinen pohja ja harmaa vesi.

Ylityksen jälkeen olimmekin metsän keskellä! Oli varsin outoa, kun näkyvyys yhtäkkiä olikin rajoitettua.

Pian tulikin aika hyvästellä Mimi, joka jatkoi Þorsmörkin luksustuvalle Húsadaluriin. Anneke ja minä jatkoimme Skagfjörðsskálin tuvalle.

Maisema ennen Þorsmörkin tupaa muistuttaa Maa aikojen alussa -piirrettyjen maisemia.

Tuvalle saavuttaessa aurinko paistoi ja taas harmittelin sitä, että olin varannut tuvan. Sain kuitenkin mukavan peränurkkapedin, joten omaa rauhaa löytyi. Jos tästä tuvasta varaa majoituksen, kannattaa ehdottomasti olla ajoissa paikalla. Tarjolla on tuplapetejä käytävällä sekä kerrossänkyjä, joiden yläpedille pääseminen vaatii mahdottomia käsivoimia ja akrobatiaa.

Þorsmörkin tupa. Minun petini sijaitsi yläkerran päätyikkunastavasemmalle.

Illalla olisin halunnut kavuta Valhnukúrin huipulle. Aika ei kuitenkaan riittänyt suihkun ja ruuanlaiton jälkeen. Tein sen sijaan pienen kävelylenkin tuvan ympäristössä.

Islannin vaellus, 3. vaelluspäivä

Álftavatn-Emstrur, n. 16 km / 6 h

Lampaat aamupalalla

Yö oli viileä ja heräsin välillä vilun väristyksiin, mutta en ollut ihan varma johtuiko se vain kylmästä vai hikoamisesta. Aamulla herätessä pilvet olivat alhaalla, mutta ei satanut. Lämpötila oli noin 5 °C.

Aamupalan tekoa aloitellessani huomasin, että lampaat olivat tulleet lähelle telttoja. Kuvailin niin innokkaasti, että vesi ehti kiehua ihan kunnolla. Myöhemmin lampaita näkyi vähän siellä sun täällä.

Viileän aamun vuoksi puin hiukan enemmän vaatetta päälle, mutta ennen kuin pääsimme edes matkaan, jouduin jo riisumaan yhden kerroksen pois kuntoiltuani teltan kokoamisen ja rinkan pakkaamisen parissa.

Vihreyttä heti Álftavatnin jälkeen.

Álftavatnista Hvangiliin maasto on uskomattoman vihreää ja kaunista. Pian lähdön jälkeen tuli vastaan ensimmäinen kahlattava puron ylitys, joka oli kuitenkin vain nilkkoihin asti.

Ja sitten! Omasta mielestäni ehkä koko reitin kaunein paikka, jossa oli kaikkea: puro, vihreyttä, jyrkkiä rinteitä, mustaa tasaista laavakenttää, jäätikön reunat...

Kaunista, mutta paikan päällä vielä kauniimpaa! Purosta eteenpäin näkyy pilkahdus laavakenttää ja vasemmassa yläkulmassa jäätikkö on vyörymässä päälle!

Hvangilin jälkeen reitti kulki osittain autotiellä. Bláfjallakvíslin ylitys suositeltiin tekemään noin 100-200 m autojen ylityspaikasta ylävirtaan. Ja näin teimmekin. Ylitys oli hyytävän kylmää ja ulottui lähes polviin saakka. Pahinta oli kuitenkin virtaus, joka roiskutti vettä ja pakotti keskittymään.

 Näytti siltä että ainakaan niissä olosuhteissa autojen ylityspaikka ei ollut sen huonompi ylittää. Ylityksen jälkeen heiltä jäi kuitenkin huomaamatta, että autotien rinnalla kulkee merkattu kävelypolku. Se on ilmeisesti verrattain uusi, sillä kartoissa reitti on merkattu kulkevaksi autotietä pitkin.

Kunnon kokoiset tieviitat keskellä ei mitään. Taustalla silta Kaldaklofskvísilin yli.

Monet sanovat seuraavaa osuutta reitin tylsimmäksi. Ja tottahan se on, etteivät maisemat kovin muutu kun kuljetaan todella tasaista laavakenttää pitkin. Mutta en missään nimessä jättäisi kyseistä osuutta pois, sillä sen verran vaikuttava se oli. Mustaa tasaista, joka läheltä katsottuna oli täynnä pieniä kukkalaikkuja. Siellä täällä tasaisuuden rikkoivat jyrkkäpiirteiset vihreät huiput, jotka kohosivat reilut 300 m korkeudelle laavakenttään nähden (korkeus merenpinnasta > 900 m).

Hattfell nököttää tasaisuuden keskellä.

Emstrurin tupaa lähestyttäessä suosittelen vilkuilemaan myös taaksepäin avautuvia upeita maisemia. Ja jälleen uuden vau-hetken sai kokea kun polku lähti laskeutumaan kohti Emstrurin laaksoa. Tupa jäi ovelasti rinteen taakse piiloon, ja olikin itse asiassa jo kiven heiton päässä.

Laskeutuminen Emstrurin laaksoon. Laakson pohja on voimakkaan aaltoileva.

Tupavahdin mökin vieressä on laajempi telttailualue, mutta sain suosituksen telttapaikasta puron varressa. Se olikin varsin hauska "keijumaa" puron varrella kasvavien pallomaisten väinönputkien vuoksi (olivat jotenkin erilaisia kuin Suomessa).

Emstrurin tupa sijaitsee lähellä Markarfljótin kanjonia, ja lähdimme Mimin kanssa sinne hetken huilattuamme. Saimme houkuteltua mukaamme myös hollantilaisen Anneken, joka liittyi seuraamme myös seuraavana päivänä.

Markarfljótin kanjonin väriloistoa.

Taas yksi käsittämättömän upea paikka, jolle kuvat eivät tee oikeutta! Ihan harmitti edes ottaa valokuvia kun tiesi etteivät ne ollenkaan vastaa todellisuutta! Kanjoni on paikoin jopa 200 m syvä. Kauneutta lisäsi myös rinteiden värikkyys.

Kanjonin kaunista väritystä. Löydätkö kuvasta auton?

Kanjonin retken jälkeen oli illallisen vuoro, ja sitten -taas- torkahdin noin tunniksi. Heräsin kun oli jo ihan hämärää, ja aika mennä nukkumaan.

Islannin vaellus, 2. vaelluspäivä

Hrafntinnusker-Álftavatn, n. 12 km / 5,5 h

Tupien keittiöt "aukeavat" virallisesti kello 7:00, ja siihen asti sain hyvin torkuttua. Aamupesun jälkeen keittiössä oli jo ruuhkaa ja jouduin jonottamaan pientä kattilaa jonkin aikaa (pieniä/normaalikokoisia kattiloita oli vain kaksi, jättimäisiä vaikka kuinka paljon). Tuvissa lisää-vain-kuuma-vesi-aamupala olisi ollut toimiva, sillä kiehuvan kuumaa vettä olisi saanut suoraan padasta.

Hrafntinnuskerin tuvan vieressäkin maa höyrysi.

Puoli yhdeksän aikaan minä ja edellisenä päivänä tapaamani Mimi olimme kuitenkin valmiita matkaan kuten lähes kaikki muutkin. Jotkut suosittelevat reitin kulkemista toiseen suuntaan ruuhkien välttämiseksi, mutta silloinhan kaikki tulevat vastaan. Sanoisin, että ennemmin kannattaa rytmittää vaeltaminen iltatunneiksi ja kierrellä aamupäivät vielä yöpaikan lähistön nähtävyyksissä. Minua eivät ruuhkat haitanneet yhtään.

Lumisiltoja on varottava. Lumi oli kyllä yllättävän jäistä ja kantavaa.

Maisemat eivät olleetkaan ihan niin karun harmaat kuin miltä ne tuvalta olivat näyttäneet. Alkumatka oli lähes koko ajan pientä ylös-alaspomppimista ja lyhyiden lumipätkien ylittämistä, joka huipentui lumiliukumäkeen ja sen jälkeiseen hiukan isompaan kipuamiseen. Minä luisuttelin lumimäen alas pystyssä, mutta Mimi ja monet muut menivät reilusti pyllymäkeä alas.

Maisema taaksepäin näyttää varsin tasaiselta, mutta oli pientä ylös-alaspoukkoilua. Oikeassa alareunassa lumiliukumäki.

Mäen laelta avautui maisema ryoliittivuorille, joita näki tällä reitillä nyt viimeisen kerran.

Ryoliittivuoria - vielä viimeisen kerran.

Reitti pujotteli korkeampien huippujen välistä. Erikoisuutena oli kauniin keltainen puro (väri johtuu ilmeisesti rautapitoisuudesta).

Jotkin järjestettyjen matkojen ohjelmassa on kapuaminen Háskerðingur-vuorelle (1281 m), jonne pitäisi olla polku jostain tältä väliltä. Mitään selkeää polkua saatikka opastetta en kuitenkaan nähnyt.

Keltaista ja vihreää auringon paisteessa.

Sitten avautuikin jo näkymä Álftavatnin laaksoon, joka vihreydessään oli niin erilainen kuin mitä oli nähnyt siihen saakka. Vaikuttavuutta lisäsivät taustalla siintävät Mýrdalsjökull-jäätikön reunamat. Ennen laaksoon laskeutumista mentiin vielä hiukan ylös ja alas, ylitettiin puro kiveltä kivelle astumalla ja otettiin toisistamme, kuten luulin, klassisia instakuvia selkä kameraan päin katsellen alas laaksoon, mutta niitä kuvia taisi olla instagram täynnä vain joskus silloin pari vuotta sitten.

Karumpien maisemien jälkeen saavutaan vihreään laaksoon. Taustalla häämöttää jäätikön reunat.

Heti laaksoon laskeuduttua tuli eteen puron ylitys. Vesi oli reilun nilkan syvää, eikä varmaa ylityspaikkaa löytynyt. Niinpä riskiharkinnan jälkeen (haluanko kastella kengät ja/tai ottaa riskin nilkan nyrjähdyksestä) päädyin vaihtamaan crocsit jalkaan. Viehän se vähän ylimääräistä aikaa, mutta eipä ainakaan kaduta jälkeenpäin. Muutamat näyttivät pääsevän kiveltä kivelle ihan sujuvasti, mutta suurin osa meni kahlaamalla.

Maisema laaksossa oli täysin erilaista kuin aiemmin. Pehmeän kumpuileva maasto muuttui tasaiseksi, jota rikkoivat teräväpiirteiset huiput. Ruskean sävyt muuttuivat vihreäksi, jonka alta kuulsi musta kuin korostaen vihreän hehkua. Myöskin höyryävät, tuliperäiset alueet katosivat.

Teltta komeissa maisemissa. Iltapäivästä telttoja oli vasta muutamia.

Leirissä oli vielä melko hiljaista kun pääsimme perille. Sää oli varsin tuuleton, joten uskaltauduin leiriytymään tänne (sen sijaan että olisin jatkanut muutaman kilometrin suojaisampaan Hvangiliin). Infossa maksoin telttapaikan ja ostin suihkulipukkeen. Kun teltta oli pystyssä, kävin suihkussa. Viisi minuuttia lämmintä vettä oli ihanaa luksusta ja riitti ihan mainiosti.

Suihkussa käynnin jälkeen alkoi ripotella kevyesti ja torkahdin reiluksi tunniksi asetuttuani pitkälleen. Herättyäni puin sadevaatteet päälle huomatakseni, että sade loppui.

Pihamaalla tapasin Mimin, joka yöpyy tuvassa (kuten kaikki yöt). Kysyimme tupavahdilta vinkkejä illan retkelle, mutta vastaus oli epämääräinen "minne tahansa huipulle voi kiivetä". Polkuja ei kuulemma ollut.

Päädyimme kiipeämään Bratthálsin sivuhuipulle, joka oli suoraan tuvalta etelään. Ylhäältä aukesi upeat maisemat järvelle ja ympäristöön. Näin jälkikäteen ajatellen olisi kannattanut kiivetä tuvan pohjoispuolella oleville kukkuloille: reitti jatkuu etelään, joten olisi ollut mahdollisuus nähdä, miltä pohjoisen suunnassa näyttää. Järven pohjoispuolta menee myös reitti Torfahlaup-nimiselle kanjonille, mutta siihen pitää varata aikaa muutamia tunteja.

Álftavatnin tupa ja leirintäalue.

Laskeuduimme alas järven mustahiekkaiselle rannalle. Järven nimi muuten suomentuu Joutsenlammeksi.

Tein illallisen vasta retken jälkeen. Jauhelihanuudelipata maistui hyvin. Illan mittaan noin kolmisenkymmentä telttaa oli ilmestynyt leirintäalueelle, monet todennäköisesti suoraan Landmannalaugarista.

Illalla oli ihan kevyttä tuulenvirettä ja teltta hiukan väreili. Tuli hiukan neuroottinen olo kun kiersin kiristämässä teltan kiinnityksiä, viritin narusta ja kivestä lisätukea teltan pitkälle sivulle ja lisäksi vielä kiristin toisen oviaukon keskeltä maahan kiinni ylimääräisellä tikulla, jottei tuuli pääse painamaan seinää sisäänpäin. Kyllähän ne toistenkin teltat tuulessa heilui ja muutoinkin näkyi muutamia varsin heikon näköisiä virityksiä.

Olin jo tekemässä nukkumaan menoa kun yhtäkkiä teltan pääty kirkastui oudosti. Menin ulos katsomaan ja näin kerrassaan upean auringonlaskun. Pilvet olivat matalalla, mutta aurinko pääsi pilkahtamaan kahden pilven väliin jääneestä raosta.

Komea auringonlasku Álftavatnissa.

Islannin vaellus, Reykjavik ja 1. vaelluspäivä

Reykjavik

Lento Reykjavikiin lähti sen verran aikaisin, että menin taksilla lentokentälle. Yö tuli nukuttua huonosti. Jännitti niin, että ihan oksetti.

Reykjavikiin laskeuduttiin puoli yhdeksän aikaan paikallista aikaa. Nostin käteistä automaatilta ja suuntasin lentokenttäbussille. Varsin topakka nainen oli tarkistamassa lippuja ja Ameriikan mantereelta tulleet näyttivät suorastaan shokeeraantuneilta. Suomalaisena sellaiseen olin kait tottunut. Hän meinasi viedä minulta paluulipun, joka oli printattuna paperin toiselle puolelle. Sain sen kuitenkin takaisin toisin kuin hetkenpäästä tullut suomalainen naisporukka. 

Bussin saavuttua BSÍ-bussiterminaaliin päätin hoitaa kaasuhankinnat heti pois alta viereisellä huoltoasemalla. Mutta eipäs mennyt ihan niin kuin Strömsössä. Huoltoaseman nettisivuilla mainostettua Primusta ei ollutkaan saatavilla. Campingaz-pöniköissä on kierteetön Easy Clic -systeemi, joka tietääkseni ei toimi trangian kanssa. Lisäksi oli tarjolla jokin toinen merkki, mutta sen yläosa oli sinetöity ja kyljessä lukenut "double valve" sai epäilemään. Päätin jatkaa muualle.

Vein rinkan säilytyslokeroon uimahallille. Olisihan sen heti voinut viedä leirintäalueelle, mutta olisi ollut ikävämpää, jos tavarat olisivat kadonneet ennen reissua. (Tosin leirintäalueellakin on tavaransäilytystä tarjolla). 

Ensimmäisenä suuntasin hakemaan kaasua Iceland camping equipment rentalista, jossa tiesin myytävän kaasua. Hinta oli järkyttävä myös huoltsikan hintoihin verrattuna, mutta ainakin sain oikeanlaisen. Ostosten jälkeen jatkoin rantaa pitkin tutustumaan Harpaan, sieltä edelleen kaupungintalon lähettyville katselemaan lammessa uiskentelevia lintuja ja lopulta Hallgrímskirkjan juurella olevaan Loki-kahvilaan lounaalle. Sitä paikkaa tulikin kehuttua yhdelle jos toiselle: todella älyttömän herkullinen annos.

Loki-kahvilan Freyja-annos: lohikakkua ruisleipäpohjalla, salaatti ja ruisjäätelöä. Kaikki todella hyvää!

Lounaan jälkeen menin ihailemaan maisemia Hallgímskirkjanin näköalatasanteelle (hissillä pääsee!). Ylhäältäpäin pystyi toteamaan, että keskusta on varsin kompakti, mutta kaupunkialue levittäytyy toiseen suuntaan laajalle.

Reykjavikin keskustaa. Rannassa keskeltä hiukan vasemmalle Harpa.

Kävelin vielä ostoskatu Laugavegurin pohjoispäähän ja sieltä takaisin kohti uimahallia. Matkalla kävin Bonús-ruokakaupassa ostamassa viimeisiä eväitä sekä syötävää illaksi ja seuraavaksi aamuksi. Lokeron avaaminen aiheutti pientä sydämentykytystä: avauskoodi ei ollutkaan se, mikä kuvittelin laittaneeni. Onneksi tajusin lopulta katsoa kuittia, sillä sieltä löytyi oikea koodi!

Paikallisbussilla pääsi kätevästi leirintäalueelle. Teltta oli pystyssä jo neljän jälkeen paikallista aikaa (seitsemän jälkeen Suomen aikaa) ja olin todella väsynyt. Sain kuitenkin ruuat pakattua, testattua trangian toiminnan uudella kaasupullolla ja vein myös ylimääräisen repun säilytykseen vaelluksen ajaksi. Kävin vielä suihkussa ennen kuin painuin pehkuihin - aikaisin, mutta niin oli aikainen herätyskin seuraavana päivänä edessä.

1. vaelluspäivä Landmannalaugar-Hrafntinnusker, 12km /n. 4,5h

Yö meni niin ja näin: nukkumaan mennessä viereisellä stadionilla oli menossa vielä jalkapallopeli. Leirintäalueellakin äänekkäitä ihmisiä ravasi keskellä yötä. Joku jopa vihelteli kulkiessaan (no, reissun viimeisenä yönä joku ajoi autolla telttojen keskellä kulkevalla hiekkatiellä, vaikka se on yöaikaan kiellettyä).

Kun sain tavarat pakattua, jäi aikaa syödä aamupalaa, joka ei kuitenkaan tahtonut mennä kurkusta alas. Mutta pakko oli syödä. Bussipysäkillä olin hyvissä ajoin. Turhaan huolehdin oikeaan bussiin löytämistä: kuljettajan apulainen tuli ulos huutelemaan matkustajia ja nimikin katsottiin listasta.

Sitten olikin lähes 4,5 h matkustamista, josta loput pari tuntia oli kyllä sellaista höykytystä että! Olin onnellinen siitä, että paluumatkalla pääsee ihan asfaltoitua tietä pitkin. Maisemat olivat kuitenkin upeita, ja olihan se jännää kun bussi ajoi jokien/purojen yli tai pikemminkin läpi. Pariin otteeseen kyllä pelotti, kun mentiin mutkassa jyrkänteen reunalla.

Matkalla Landmannalaugariin tehtiin ylimääräinen nähtävyyspysähdys Hnausapollurilla, joka jäi ainoaksi kraatteriksi, jonka näin / tunnistin kraatteriksi.

Landmannalaugarissa kävin pikaisesti vessassa, lisäsin vaatetta ja ei kun matkaan. Landmannalaugarin pikkuruiseen kuumaan lähteeseen olisi ollut mahdollista mennä uimaan, mutta jätin sen väliin muutamastakin syystä (ilmeisesti ajoittain järvisyyhyä, lähde on pieni ja täynnä väkeä, ja näistä edellämainituista syistä jätin myös uikkarit kotiin).

Pienen jyrkän nousun jälkeen oli pitkään tasaista, kun kuljettiin laavakentän halki. Ryoliittivuoret olivat kyllä todella kauniita. Mahtava sääkin sattui olemaan ja vaatetta joutuikin pian ottamaan pois. Tuli heti jes-tunne, mahtavaa että tulin lähteneeksi tänne! Alueella olisi voinut kierrellä enemmänkin, sillä erilaisia reittejä oli paljon Landmannalaugarin ympäristössä, enkä usko että niihin maisemiin kovin nopeasti kyllästyisin.

Ryoliittivuoria. Juuri ja juuri voi kenties nähdä lampaita laiduntamassa tasaisella alueella.

 Tasaisen jälkeen tuli paikoin jyrkkääkin nousua. Maasto alkoi muuttua tuliperäisemmäksi ja höyryä nousi sieltä sun täältä. Vieressä lampaat laidunsivat kaikessa rauhassa. Jotkut kokeilivat kädellä, onko höyry kuumaa, ja olihan se. En itse välttämättä kokeilisi!

Höyryn takaa näkyy laavakenttää, ryoliittivuoria ja tasanko, jossa Landmannalaugar sijaitsee.

 Oli niin mahtavaa ja erilaista, että tuntui ihan epätodelliselta!

Reitti tulee mutkitellen. Vasemman reunan huipulle olisi mennyt polku, mutta paikan päällä se näytti mahdottoman korkealta. Varmaan olisi ollut upeat maisemat!

Ryoliittivuoria, vasemmalla laavakenttää.

Uskomattoman värikkäitä ja myös hauskan muotoisia ryoliittivuoria. Etualalla jotain kuplivaa!

Pikkuhiljaa maisema alkoi muuttua ruskean harmaammaksi ja karummaksi, kun noustiin ylöspäin. Ainoastaan paikoittain maata koristivat myrkynvihreät laikut.

Maisema on karumpaa ja luntakin alkaa olla enemmän ja enemmän, kun noustaan korkeammalle.

Lunta ja höyryävää maata, pieni puro ja myrkynvihreää sammalta.

Lopulta vähäinenkin vihreys loppui ja oli vain harmaata, ruskeaa ja mustaa (ja kiiltäviä mustia kiviä!) Muutamia satoja metrejä joutui tarpomaan lumessa, mikä tuli osittain yllätyksenä. Lumeen tottuneelle se ei välttämättä ollut niin jännittävää.

Tupa tuli esiin yllättäen Laugavegurin korkeimman kohdan (n. 1000 m) takaa. Sää oli edelleen mainio ja tuuleton. Hetken aikaa harmittelin, että olisi teltassakin voinut hyvin yöpyä. Olin varannut Hrafntinnuskerin tuvan, koska siellä on usein huonot sääolot ja lunta voi olla kesälläkin. Lisäksi mukavuuden kannalta ajattelin ensimmäisen yön olevan sopiva tuvassa majoittumiseen. Ja olihan tuvassa helppoa ja lämmintä olla!

Hrafntinnuskerin tupa karuissa maisemissa.

Tuvan infossa sanottiin, että petipaikkani on yläkerrassa: ota patja pinosta ja valitse paikkasi. Lattialla oli jo toistakymmentä patjaa. Onnekseni sain patjani nurkkaan, joten siskonpetiahdistusta ei tullut. Tuvan alakerrassa oli kerrossänkyjä kahdessa huoneessa, mutta niissä nukkui aina kaksi henkilöä per laveri.

Tein samointein iltaruuan, sillä nälkä oli jo melkoinen. Syödessäni tutustuin Taiwanilaiseen Mimiin, jonka kanssa jatkointin matkaa aina Þorsmörkiin saakka.

Ruuan jälkeen kävimme hiukan korkeammalla hakemassa kännykkäkenttää. Mahdollisuuksiahan olisi ollut lähteä vaikkapa jääluolille tai kiivetä viereiselle Söðullin huipulle (1132 m), mutta olin sen verran väsyksissä, että päätin oikaista hetkeksi. Oikaisusta tulikin parin tunnin päiväunet. Hämärän tullessa yhdeksän aikaan heräsin, kävin iltapesulla ja palasin nukkumaan. Siinä vaiheessa taisi kaikki muutkin olla jo nukkumassa. Tuvassa ei ollut valoja, joten sekin varmasti vaikutti aikaiseen nukkumaan menoon.

Vaellus Islannissa - tulen ja jään maassa

Ryoliittivuoria Landmannalaugarissa.

Miksi läksin Islantiin vaeltamaan?

Ensimmäinen vaelluskohteeni, Karhunkierros, oli itsestään selvä valinta. Seuraava kohde, Halti, oli mielessäni jo ennen Karhunkierrokselle lähtöä. Sen sijaan tämä kolmas vaelluskohde pisti mietityttämään pidempään. Syyskuussa matkustin Icelandairilla USAhan ja heidän Islanti-mainostamisensa jäi muhimaan takaraivoon. Talven mittaan Googlettamalla löysin helposti suositun vaellusreitin Laugavegurin ja sille jatkopätkän Fimmvörðuhálsin. Houkutteluista huolimatta en saanut matkaseuraa, joten maaliskuun alussa varasin lennot Reykjavikiin vain itselleni.

Mitä erityisesti jäi mieleen

Ensinnäkin mieleen jäi käsittämättömän upeat maisemat, joille kuvat eivät tee oikeutta. Monta vau-hetkeä oli joka päivä. Varmasti mahtavuuteen vaikutti se, että maisemat olivat niin erilaisia kuin mitä olen aiemmin nähnyt. Ja sen lisäksi, että maisemat olivat uudenlaisia, niitä oli montaa eri tyyppiä! Joka päivä tuli vastaan jotain uutta.

Näkymä Álftavatn-järvelle. Taustalla siintää Mýrdalsjokull-jäätikön reunamat.

Yksi yllättävimmästä piireteistä oli taustalla siintävät jäätiköt, jotka tuntuivat aivan kuin olevan vyörymäisillään kohti. Ennen reissua näkemissäni kuvissa ne sekoittuvat niin horisonttiin, että en ollut kiinnittänyt siihen huomiota - ennen kuin paikanpäällä ei voinut olla huomaamatta!

Maisemasta löytyi paljon kontrasteja, myös sitä tulta ja jäätä! Oli tasaista kohtia, joista nousi rosoisia huippuja. Toisaalta taas kohtia, joissa maasto suorastaan aaltoili pehmeästi.  Oli vihreää ja mustaa - vehreää ja täysin elotonta.

Myös se huvitti, että näin Pohjanmaan tyttönä ihan joutui hämmästelemään sitä tasaisuutta: kun oli tasaista, niin sitten todellakin oli äärimmäisen tasaista, etenkin rannikolla. Osittain siihen vaikutti se, että tasaisuutta pääsi kuitenkin ihmettelemään korkeammalta, eikä puita käytännössä ollut ollenkaan.

Kun lapissa on kiva bongailla poroja, niin Islannissa puolestaan pääsi bongailemaan lampaita!

Ruokahetki puronvarressa.

Reitti

Laugavegur on noin 54 km pitkä reitti Landmannalaugarista Þórsmörkkiin. Periaatteessa reitti on mahdollista mennä kahdessa kokonaisessa päivässä (tai päivässä juosten), mutta ehdottomasti kannattaa varata enemmän aikaa, ainakin suositusten mukainen 4 päivää, kuten itsekin tein. Itse reitin lisäksi on myös paljon muutakin nähtävää!

Lisää ryoliittivuoria.

Sekä reitin aloitus- että päätepisteet, Landmannalaugar ja Þórsmörk, ovat myös suosittuja päiväretkeilykohteita. Useat samassa bussissa Landmannalaugariin tulleista näyttivätkin olevan ihan vain päiväseltään matkassa (huolimatta noin 8 h bussimatkoista!). Landmannalaugarissa ja Þórsmörkissä on myös mahdollista yöpyä, ja ympäristöissä on useita erilaisia reittejä.

Landmannalaugarin ja Þórsmörkin välissä sijaitsee Hrafntinnuskerin, Álftavatnin, Hvangilin ja Emstrurin (tunnetaan myös nimellä Botnar) tuvat. Hrafntinnusker sijaitsee lähes reitin korkeimmalla pisteellä, ja arvaamattomien sääolojen vuoksi useimmat telttailijat yöpyvät ensimmäisen yön Landmannalaugarissa ja toisena päivänä kulkevat aina Álftavatniin saakka. Álftavatn saattaa olla kuitenkin tuulinen, jolloin suositellaan jatkamaan muutama kilometri "ylimääräiselle" tuvalle Hvangiliin.

Minä yövyin Hrafntinnuskerissa (tuvassa), Álftavatnissa (teltassa), Emstrurissa (teltassa) ja Þórsmörkissä (tuvassa).

Þórsmörkistä on mahdollista jatkaa aina rannikolle Skógariin saakka Fimmvörðuháls-nimisellä reitillä, jonka pituus on 23 km (tai jopa 26 km, kilometreistä annetaan erilaisia tietoja riippuen mistä katsoo). Se on myös mahdollista jakaa kahdelle päivälle, mutta tupa sijaitsee melko loppupäässä reittiä.

Fimmvörðuháls-reitti päättyy komealle Skógafossille.

Reittimerkinnöistä pieni varoituksen sana: välillä Landmannalaugar-Álftavatn sekä suurelta osin Fimmvörðuháls-reitillä reitti on kyllä periaatteessa merkitty ihan hyvin, mutta jos näkyvyys on heikko, on helppo harhautua reitiltä, sillä polku ei kaikin paikoin erotu maastosta. Toinen sana siitä, että kartoissa reitti ei mene joka kohdassa kuten se on maastoon merkattu (etenkin Fimmvörðuháls-reitin keskivaiheilla).

Lisää reiteistä ja tuvista voi lukea www.fi.is/en.

Sää -koska mennä?

Bussit kulkevat kesäkuunlopulta syyskuun alkupuolelle. Käytännössä siis vain heinä- ja elokuu ovat kelvollista vaellusaikaa (pois lukien talvivaellukset). Minä olin reissussa 17.-24.8.2018.

Minulla oli uskomattoman hyvä tuuri säiden suhteen! Lähtöä edeltävällä viikolla oli varoitus kovasta tuulesta: kymmenittäin telttoja oli hajonnut eikä reitillä suositeltu käveltävän. Sama tapahtui paluuta seuraavalla viikolla. Eniten pelkäsin telttani puolesta, joka jo Haltin reissulla oli joutunut kokemaan kovia. Sen kummempia tuulia ei kuitenkaan ollut.

Toinen huolenaiheeni oli lämpötila, joka ennusteiden mukaan olisi 0-10°C paikkeilla, mikä hellekesän jälkeen tuntui jäätävältä. Yöllä lämpötilat tosiaan olivat alle 5°C, mutta päivisin lämpötilat tuntuivat jopa lämpöisiltä. Lämpötilat kuitenkin vaihtelivat joinain päivinä suurestikin.

Sateita oli jonkin verran, mutta ne olivat melko keveitä, eivätkä kestäneet kerrallaan kovin kauaa.

Myös jokien ylitysten kannalta tilanne oli mitä mainioin, sillä vesi oli alle polven korkeuden kaikissa ylityspaikoissa.

Ajankohtaista turvallisuustietoa säistä löytyy esimerkiksi www.safetravel.is/conditions.

Bussimatkat

Reykjavikista pääsee Landmannalaugariin, Þórsmörkiin ja Skógariin useiden eri bussifirmojen kyydissä. Vuokra-autolla ei Landmannalaugariin tai Þórsmörkiin välttämättä kannata lähteä, sillä tiet sisältävät jokien ylityksiä ja neliveto on välttämätön.

Kolme isoa firmaa ajaa säännöllisesti näihin paikkoihin: Sterna travel, Reykjavik Excursions ja Trex. Näiden lisäksi ainakin joitain vuoroja ajavat myös pienemmät firmat sekä paikallisliikenne. Hinnat näillä kolmella isolla ovat likimain samat.

Minä valitsin Sterna travelin, koska se oli ainoa, joka pysähtyy Seljalandsfossilla. Näin sain vaellukseni päätteeksi rentouttavan "vesiputouspäivän".

Tuvat ja leiriytyminen Laugavegurilla

Tuvilla kaikkien saatavilla oleviin mukavuuksiin kuuluvat vesivessat (lukuun ottamatta Hrafntinnuskeria) sekä kylmävesihanat lavuaareineen. Jos ei aio yöpyä tuvassa tai teltassa, veloitetaan näistä fasiliteettimaksu, noin 4 € (500 ISK).

Leiriytyminen kustantaa 17 € (2000 ISK) per henkilö ja edellä mainittujen fasiliteettien lisäksi saa oikeuden pystyttää telttansa tuvan lähistölle. Emstrurissa ja Þórsmörkissä oli telttailijoiden käytössä lisäksi suuri telttakatos pöytineen ja penkkeineen.

Emstrurin tupa koostuu useammasta rakennuksesta. Oikealla vessa/suihku/kylmävesihanarakennus.

Tuvassa yöpyminen maksaa noin 60-75 € (7000-9000 ISK) tuvasta riippuen. Sillä saa petipaikan (patja lattialla tai laverilla, patjan voi joutua myös jakamaan; oli miten oli, tunnelma on erittäin tiivis) sekä käyttöoikeuden keittiöön, jossa kaasuhellat, keittovälineet ja kuumaa vettä saa ottaa isosta padasta. Tupapaikat pitää varata puolisen vuotta etukäteen, jos sellaisen toivoo saavansa.

Lämpöiseen suihkuun viideksi minuutiksi pääsee noin 4 €:lla (500 ISK). Sen voi maksaa myös luottokortilla: tupavahdilta saa koodilappusen, joka suihkukopissa näytetään lukijaan.

Vehreyttä ja jäätikköä Álftavatnin läheisyydessä.

Tullirajoitukset

Näin vaeltajan näkökulmasta oleellinen tullirajoitus koskee ruokaa. Tullin nettisivujen mukaan ruokaa (mukaan lukien karkit) saa tuoda korkeintaan 3 kg (arvoltaan korkeintaan 25 000 ISK eli noin 200 €). Tuotava ruoka ei saa sisältää kypsentämätöntä lihaa, maitoa tai kananmunia (savustus, suolaus tai kuivaus ei riitä).

Hankaluuden toi vaatimus siitä, että pakkausmerkinnät pitäisi olla näkyvissä. Otin kuitenkin pienen riskin ja kuivasin mukaan jauhelihaa ja ananasta, jolloin pakkausmerkintöjä ei siis tietenkään ollut. Jauheliha täytti kuitenkin oleellisilta osilta vaatimukset: se oli paistettu pannulla kypsäksi ja keitetty muutaman minuutin ajan ennen kuivaamista (sillä sai myös hyvin rasvaa pois). Muutoin toin tavarat alkuperäispakkauksissaan ja siirsin ne minigrippeihin Reykjavikissa (sinänsä typerää, että jouduin viemään niin paljon turhaa roskaa Islantiin).

Kustannukset ja raha-asiat

Eihän tämä reissu mitään halpaa lystiä ollut:

Lentoliput: 338 €
Taksi lentokentälle: 60 €
Seutulippu kotiin: 4 €
Lentokenttäbussit (paluumatkalla nouto leirintäalueelta): 57 €
Tavarasäilytys Reykjavikissa: 13 €
Bussi leirintäalueelle: 4 €
Reykjavikin leirintäalue, 2 yötä: 40 €
Tavarasäilytys vaelluksen ajan: 28 €
Bussiliput (hiker's passport ja siirtymä Skógarista Seljalandsfossille): 123 €
Tuvat, 2 yötä: 140 €
Leirintäalueet vaellusreitillä, 2 yötä: 34 €
Leirintäalue Skógarissa: 17 €

Yht. 858 €

Muita kuluja olivat esim. kaasupullo (25 €), kartta (17 €), suihku x2 (8 €), lounas Reykjavikissa (25 €), Hallgrímskirkja (8 €), ruokaostokset ja tuliaiset (24 €), fish & chips Skógarissa (18 €), museo (17€) jne. jne.

Kokonaisuudessaan siis reilu 1000 € vaikka toin lähes kaiken vaelluksella tarvittavan ruuan mukanani.

Nostin käteistä 20 000 ISK, koska aloin pelätä, ettei korttimaksu toimisikaan reitillä. Hyvin näytti toimivan muilla. Mietinkin, että mitä jos olisikin ollut jokin häiriö, ei sieltä oikein poiskaan voi heittää ketään... Käteistä tarvitsin ainoastaan Reykjavikin paikallisbussissa. Monissa paikoissa pyydetään myös vessamaksua, johon saattaa tarvita hiukan käteistä.

Halvimmaksi tuli maksaa kortilla kruunuissa, toiseksi halvinta oli maksaa kortilla euroina ja kalleinta oli käteisellä maksaminen. Erot olivat kuinkin hyvin pieniä.

PUFF! Savuna ilmaan!