Karhunkierros, 5. päivä

Harrisuvannon laavu - Mossorinvaara, n. 18 km (+risat)

Heräsin Emmin ja isovanhempien ääniin. Kylmän yön jälkeen aamu tuntui suorastaan lämpöiseltä. Bonuksena pääsin aamupalalle valmiin nuotion ääreen. Aamiaisen valmistunen ei meinannut onnistua, koska vesi ei ottanut kiehuakseen. Kaasupullon ravistelu auttoi hetken, mutta hönkää ei tuntunut olevan tarpeeksi. Pullossa ei ollut vikaa, koska myöhemmin päivällä se toimi taas moitteetta. Kenties neljän vuodenajan kaasu olisi ollut tarpeen. Odotteluun kyllästyneenä tyrkkäsin puurovesikattilan nuotioon kiehumaan. Huokaisin helpotuksesta, että edellisenä iltana olin keittänyt vielä kattilallisen juomavettä, vaikka olisi jo tehnyt mieli nukkumaan.

Pakkaamisen kanssa oli myös ongelmia. En ollut huomannut (tai sisäistänyt, olen kyllä lukenut asiasta), että kylmällä ulkoteltan sisäpintaan oli kondensoitunut vettä. Olisikohan auttanut, jos katon tuuletusaukot olisivat olleet auki? Läväytin märän ulkoteltan suoraan sisäteltan päälle niin, että sekin kastui. Kun kaikki oli pakattu ja oli aika kiinnittää makuualusta ja teltta rinkkaan, yksi pakkausremmeistä oli hukassa. Kiersin koko laavualueen, koska olin illalla retuutellut puoliavointa rinkkaa ympäri leiriä. Muistelin nähneeni hihnan edellisenä iltana ja laittaneeni sen talteen, tai ehkä se olikin se toinen hihna. Ei auttanut kuin alkaa purkaa rinkkaa. Hyvällä onnella se löytyi kuitenkin saman tien: olin laittanut sen talteen rinkan yläosan sisätaskuun.

Aamu ei alkanut parhaalla mahdollisella fiiliksellä, mutta pian lähdettyäni matkaan olin aivan haltioissani sumun verhoamasta maisemasta. Joki näytti mystiseltä ja tuntui kuin olisi kävellyt satumetsässä. Metsä oli täynnä valkoisia "untuvapalleroita", hämähäkin verkkoja.

Kun polku nousi korkeammalle, alkoi nähdä kosken kuohuja ensin puiden välistä ja sitten paremmin. Henkeäsalpaavan kaunista!

Siilastuvalle ehtiessäni lämpötila oli noussut sen verran, että suoritin vaatteidenvaihto-operaation: villahousut pois vaellushousujen alta ja fleece-takin alle vaihdoin t-paidan pitkähihaisen tilalle. Samalla päiväretkeläisiä alkoi tulla vastaan runsain mitoin, olihan aurinkoinen sunnuntai aamupäivä.

Siilastuvalta oli jo näkymä Jyrävän koskelle (näyttää putoukselta), eikä siitä ollut pitkä kosken ääreen.

Kun reitti erkanee Pieneltä karhunkierrokselta, maisemat muuttuvat tavanomaisemmiksi. Samalla myös poistutaan Oulangan kansallispuistosta ja se näkyi reitillä monin tavoin: kuljettavana oli sekä metsäautoteitä että oikeita sorateitä. Lisäksi vastaan tuli surullinen näky: hakkuualue. Kun oli neljä vuorokautta viettänyt metsässä, näky tuntui entistäkin surkeammalta.

Eräällä metsäautotiellä tuli vastaan poroja. Nämä porot eivät olleet yhtä säikkyjä kuin ensimmäisenä päivänä näkemäni, mutta pitivät kuitenkin välimatkaa ja tuijottivat epäluuloisena. Kun tie muuttui taas poluksi, kohtasin jälleen yhden poron. Istahdin polun varteen katselemaan sen touhuja. Toinenkin poro ilmestyi paikalle, seisoskeli hetken ja päästi pitkät pissat!

Vasa ja äitiporo.

Söin lounasta nimettömällä laavulla Kaukosuon lähettyvillä (ainoa laavu Pienen karhunkierroksen jälkeen ennen Porontimajokea). Vettä sai pienestä purosta. Vesi oli kirkasta ja kylmää, mutta epäilyttävien näköisten kasvien vuoksi keittelin veden huolella.

Matka jatkui, mutta sitten tulin risteykseen. Epämääräinen kyltti osoitti molempiin suuntiin. Edessäpäin näin kuitenkin oransseja reittimerkkejä puissa, joten jatkoin suoraan. Hetken matkan päässä tienvarressa nämä polut kuitenkin taas yhdistyivät. Tässä päässä oli "virallinen" reittikyltti, joka osoitti juuri sitä toista polkua.

Selasin ottamiani kuvia ja niiden kellonaikoja, ja totesin, että seuraava kilometrimerkki pitäisi tulla ihan kohta vastaan. Nämä kilometrimerkit mainitsin edellisen päivän kertomuksessa: ne näyttävät kilometrit Hautajärvelle ja Rukalle, ja niitä on reitillä kilometrin välein. Olin kuvannut ne kaikki. Harmittaisi, jos nyt jäisi yksi välistä. Jätin rinkan maahan ja kävin hölkkäämässä ringin, pituudeltaan noin puoli kilometriä. Ei ollut kylttiä jäänyt välistä. Mutta se oli heti tien toisella puolella.

Ja kaiken lisäksi myöhemmin Porontimajoen ja Ison kumpuvaaran välillä ei edes ollut näitä kilometrimerkkejä, jäi siis kolme kuitenkin kuvaamatta. Ja kotona huomasin, että sekä kolmantena että viimeisenä päivänä oli jäänyt kaksi kylttiä kuvaamatta. Täydellistä kokoelmaa en siis saanut.

Porontimajoella oli kaksi pientä tupaa, joista toinen oli osittain joen päällä.

Porontimajoen tuvalla pidin huilitauon. Kello taas riensi ja alkoi vaikuttaa epätodennäköiseltä, että ehtisin Suolammen laavulle. Plan B oli jäädä Kuikkalammen laavulle ja Plan C jonnekin laavujen välille. Oikein tai väärin, tai oikein väärin, oletan että kyseisellä alueella voi leiriytyä jokamiehen oikeuden nojalla, sillä alue ei kuulu Oulangan kansallispuistoon eikä Konttaiselta alkavaan luonnonsuojelualueeseen ja on siis "tavallista metsää". Varmuudenvuoksi keitin kattilallisen vettä, koska Plan C ei ollut veden äärellä ja laavuillakin (suo)veden houkuttelevuus oli kysymysmerkki.

Päätin kuitenkin yrittää Suolammen laavulle. Kiireissäni menin kuitenkin harhaan Porontimajoelta lähtiessäni ja tein puolen tunnin ylimääräisen lenkin. Karhunkierroksellakin voi siis eksyä!

Reitiltä harhautuminen ei johtunut vain kiirestä. Edellisenä iltana olin keskustellut Emmin isoisän kanssa reitin loppupätkästä, jonka hän aikoinaan oli mennyt. Muistin, että hän olisi sanonut, että Porontimajoen tupa ei ole ihan reitin varrella (myöhemmin aloin epäillä, että ehkä olikin puhe Suolammen laavusta). Kun reitiltä, leveältä metsäautotieltä, erkani polku tuvalle, ja se oli merkattu etäisyydellä 0,1 km, se vahvisti tuota virheellistä mielikuvaa. Karhunkierroksen reittikyltti ei ollut samassa yhteydessä, vaan ylhäällä, toisella puolen metsäautotietä, enkä huomannut sitä.

Tuvalla ihmettelin kuitenkin kilometrimerkkiä ja mietin, että olikohan jokin jäänyt välistä, kun en ollut käynyt kaikilla tuvilla kääntymässä.

Palattuani metsäautotielle en saanut mitään merkkiä virheestäni: Porontimajoen yli oli hyväkuntoinen silta ja tietä oli selvästi kuljettu paljon jalan, sillä märän kohdan viereen oli muodostunut sivupolku. Lisäksi tie kulki ylämäkeen, joten en tullut katsoneeksi, onko puissa reittimerkkejä. Tullessani teiden risteykseen aloin ihmetellä, sillä opasteita ei näkynyt missään. Onneksi minulla oli hyvä kartta mukana ja siitä sain selville, että reitti olisi jatkunut tuvalta eteenpäin! Ei olisi edes kuulunut ylittää Porontimajokea.

Ei mennyt "harharetki" täysin hukkaan: tällainen komea rungon tynkä oli matkan varrella.

Pian Porontimajoen jälkeen noustaan ensimmäiselle vaaralle ja puiden välistä saa esimakua upeista, avarista maisemista.

Kuikkalammen laavulla olin noin kuuden aikaan. Verrattuna ylipäätään mihin tahansa laavuihin, mutta erityisesti verrattuna Karhunkierroksen muihin laavuihin, tämä oli hirvittävä paikka. Se sijaitsi ihan tien vieressä (autokin meni ohi), maa oli soraa, Iso Kuikkalampi pilkotti ehkä hiukan yhdestä kohdin, ilta-aurinko ei enää paistanut laavulle, ilmassa pörräsi hyttysiä ja nuotiopaikkakin oli metallirenkula. Ajattelin, että jos jään tähän, niin tulee kyllä harvinaisen pitkä ja ikävä ilta.

Väsynein jaloin päätin jatkaa niin pitkälle kuin jaksan. Ja heti tulikin Isolle kumpuvaaralle kapuaminen eteen. Maisemat kaukaisuuteen olivat todella komeat ilta-auringon loisteessa. Kumpuvaaran jälkeen ylitetään suo. Kävely oli siinä vaiheessa muuttunut pelkäksi töpöttelyksi ja välillä tuntui, että kohta keikahdan pitkospuilta suohon. Onneksi en, sillä seuraavana päivänä kuulin, että kyseinen suo on yllättävän syvä: kepillä kokeiltaessa oli tullut ensin kasvikerros vastaan, mutta kun painoa laittoi kepin varaan lisään, upposi se todella syvälle.

Näkymiä Isolta kumpuvaaralta.

Ilta-auringon kultaama suo.

Pian suon jälkeen löytyi sopiva leiripaikka ilta-auringosta Mossorinvaaran kyljestä. Minulla oli vettä vain reilun litran verran, joten päätin jättää illallisen välistä ja säästää kaiken veden juomiseen. Iltakaakaon kyytipojaksi paahdoin loput vaahtokarkit ja söin lisäksi sipsejä, suolapähkinöitä ja suklaata. Nälkä ei onneksi ollut.

Vaahtokarkkien paahtaminen onnistuu trangiallakin! (Mutta älä laita liian lähelle liekkiä, syttyvät tuleen). Oksan pätkä löytyi maasta.

Olipas jälleen kerrassaan upea päivä!

Aamulla kastunut sisäteltta tuulettumassa. Kastumista ei kuitenkaan huomannut.

Päivän reitti

Reittikarttaan olen merkinnyt yöpymispaikat, lounaspaikan sekä Kuikkalammen ja Suolammen laavut. Kuvaa on lisäksi rajattu. Copyright Metsähallitus ja Maanmittauslaitos, julkaistu Metsähallituksen luvalla (s-posti 13.9.2016). Alkuperäinen kuva löytyy osoitteesta:http://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/oulankafin.pdf

Karhunkierros, 4. päivä

Kulmakkopuron nuotiopaikka - Harrisuvannon laavu, 16 km

Nukuin todella hyvin ja taas melko pitkään. Leiriä purkaessa alkoi väkeä jo mennä ohi molempiin suuntiin, vastakkaiseen suuntaan jopa iso, noin kahdeksan hengen porukka.

Vihdoinkin sain puolukoita aamupuuroon! Tai ainakin muutaman puolukan... Päivisin napsin puolukoita kävellessä: olivat hyvä piristysruiske. Leiripaikkojen läheisyydestä niitä ei kuitenkaan aiemmin (eikä enää tämän jälkeen) löytynyt.

Hiuksia kammatessa totesin, että nyt hiukset ovat kyllä aika ällöt, joten letitin ne ja laitoin pipon päähän. Ja se pipo pysyikin sitten 2 vrk koko ajan päässä (siis ihan koko ajan!) kunnes viimeisenä aamuna jouduin korjailla lettiä, koska hiuksia oli päässyt karkaamaan.

Vaihteluna edellisen päivän helppokulkuisuudelle, tämän päiväiset polut olivat hitaampia. Aamupäivä oli myös oudon ruuhkainen: kaksi pariskuntaa paineli ohi.

Päivän kattaus: mutaa, kivikkoa ja portaita.

Puoliväli tuli vastaan ennen Jussinkämppää. Siinä piti pitää pakollinen kuvaussessio.

Puoliväli! 41 km Hautajärvelle ja 41 km Rukalle. Reitin varrelle oli kilometrin välein merkitty etäisyys Hautajärvelle ja Rukalle. Mutta ne ovat osa seuraavan päivän tarinaa.

Kello oli jo yksi kun ehdin Jussinkämpälle, joten pidin lounastauon siellä. Pihapiiri oli viihtyisä ja järvi kirkasvetinen. Haittapuolena on tosin se, että se on kiva uimapaikka niin ihmisille kuin koirille. Ja samalla juomavedenottopaikka. En ainakaan huomannut muita vaihtoehtoja. Vesi oli melko lämmintäkin, joten keittelin sitä tavallista huolellisemmin ainakin 10 minuuttia.

Mutta itse kämppä. Se on juuri sellainen kauhujeni autiotupa, jossa en missään nimessä haluaisi yöpyä: peräseinällä on koko seinän levyinen laveri ja oven molemmin puolin kapeammat. Eli kunnon siskonpetiin olisi mahdollisuus päästä!

Kirkasta vettä Jussinkämpällä, Kulmakkojärven rannalla.

Jussinkämpällä tapasin myös turkulaiskaksikon, joiden kanssa kuljin loppumatkan käytännössä melkeinpä yhdessä: koskaan ei yövytty samassa paikassa, mutta lähes kaikilla taukopaikoilla turkulaiset olivat lähdössä minun tullessani tai toisinpäin.

Ruskan poikasta suolla.

Hiukan ennen laavujen rypästä (kolme laavua kilometrin sisällä) polulle kuului kosken pauhua, mutta koskaan sitä ei päässyt näkemään. Ohi mentyäni se jäi harmittamaan sen verran, että palasin kurkkaamaan millainen se on. Olisi ehkä kannattanut jättää rinkka polun varteen, eikä lähteä sen kanssa ryömimään puunrunkojen ali. Housuihinkin tuli reikä, mutta onneksi vain sellaiseen ylimääräiseen lipareeseen.

Saaripuron "putous" kuuluu, mutta ei näy Karhunkierroksella.

Turhaan kuitenkin hötkyilin Saaripuron kanssa, sillä edessäpäin oli mahtavia maisemia!

Kitkajoen upeita maisemia.

Kitkajoen varrella oli komeita jyrkänteitä.

Kolmen laavun ryppään viimeisellä laavulla oli neljän hengen porukka vähintään yhtä monen koiran kanssa. He olivat tulossa vastakkaisesta suunnasta ja tytöt varoittivat, että edessä päin on vaikeakulkuista. Matkaa jatkaessani totesin polun olevan ihan kohtuullisen hyvä. Naureskelin itsekseni, etteivät he mistään vaikeakulkuisesta tiedä mitään. Hymy hyytyi kuitenkin pian. 

Polku kulki osittain ihan Kitkajoen vierustaa. Välillä sai pelätä tosissaan jokeen kierähtämistä, kun rinkan kanssa ja väsyneenä yritti tasapainoilla niillä poluilla. Jossain kohti joutui kävellä jyrkkää pengertä, kun polku oli jäänyt veden alle. Toisessa kohti puolestaan sai kiskoa itsensä puunrungon avulla askelman yli, kun se oli jo niin korkea, että ponnistusvaraa ei jäänyt.

Hiukan vetinen polku.

Aurinko alkaa jo laskea Kitkajoen varrella.

Kitkajokeen laskevan petäjikköpuron ylityksen jälkeen vilkaisin oikealla kohoavaa rinnettä ja huokaisin helpotuksesta, että ainakaan ei tarvitse kavuta sinne. Paitsi että tarvitsi. Mäen laella sain levähtämässä olleet turkulaiset kiinni ja he kertoivat jäävänsä ennen Pientä karhunkierrosta olevalle laavulle, kun itse oli menossa Pienen karhunkierroksen varteen Harrisuvannon laavulle.

Kello alkoi olla jo paljon, joten pidin vauhtia yllä niin, että turkulaiset olivat näkyvissä. Mutta kun he vain jatkoivat ja jatkoivat, aloin miettiä kuinkahan pitkä matka sitä itsellä on vielä edessä. Sitten olimmekin yhtäkkiä Pienen karhunkierroksen varressa. Polkua laavulle ei oltu merkitty (ainakaan selvästi) ja niinpä turkulaiset kävelivät sen ohi.

Kävimme kapuamassa 252-askelman portaat Kallioportin näköalapaikalle. Jostain syystä kuvittelin, että maisemat olisivat länteen päin, mutta ne olivatkin itään kohti Kitkajokea.

Kallioportin näköalatasanne. Ilta-auringon aiheuttama kontrasti alkoi olla jo liikaa digipokkarille.

Ohikulkijalta kuultuaan Harrisuvannon olevan ruuhkainen, turkulaiset päättivät jatkaa vielä Siilastuvalle. Päätin jäädä joka tapauksessa Harrisuvantoon. Loppujen lopuksi siellä ei edes ollut lisäkseni muita kuin 5-vuotias Emmi isovanhempineen ja kaksi oululaista poikaa. Siilastupa sen sijaan oli ollut täynnä ja pihassa oli ollut myös useita telttoja.

Harrisuvannon laavulle päästyäni kello oli melkein kahdeksan. Olin sekä väsynyt että nälkäinen. Kaikista vaelluspäivistä tämä oli uuvuttavin, kun taas toinen vaelluspäivä oli ollut fyysisesti raskain tottumattomuuden vuoksi.

Orientoituminen teki tiukkaa, sillä tuntui että ajatuskaan ei enää kulje. Päätin, että teltta on saatava pystyyn ensimmäisenä, vaikka ei olisi jaksanut, ja vasta sen jälkeen aloin kokkailla nuotion lämmössä puheliaan Emmin pitäessä seuraa.

Oltiin Emmin kanssa aika samiksia: molemmilla oli samanlainen pinkki spork, juotiin molemmat kaakaota ja paahdettiin nuotiossa vaahtokarkkeja (kaivoin omani esiin ruokaa odotellessani). Emmi ja isovanhemmat menivät kuitenkin nukkumaan ennen kuin ehdin syödä ruokaani, joten siirryin toisen nuotion ääreen, oululaisten seuraan.

Kello oli jo yli kymmenen kun menin nukkumaan. Kuulin, että yöllä on todennäköisesti revontulia. Nukuin kuitenkin onneni ohi niin tänä yönä kuin seuraavanakin.

Yöksi oli luvattu kylmää, joten puin toisenkin merinovillapaidan päälle ja laitoin myös toiset villasukat sekä kaulahuivin ja sormikkaat. Lämpötila painui lähelle nollaa, jos ei jopa pakkasen puolelle.

Päivän reitti

Reittikarttaan olen merkinnyt yöpymispaikat, lounaspaikan ja Kallioportin näköalapaikan. Kuvaa on lisäksi rajattu. Copyright Metsähallitus ja Maanmittauslaitos, julkaistu Metsähallituksen luvalla (s-posti 13.9.2016). Alkuperäinen kuva löytyy osoitteesta:http://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/oulankafin.pdf

Karhunkierros, 3. päivä

Taivalkönkään tupa - Kulmakkopuron nuotiopaikka, 20km

Keskiyöllä heräsin rapinaan. Ikävät epäilykset rapinan aiheuttajasta osoittautuivat todeksi kun laitoin otsalamppuun valon ja näin hiiren puikahtavan piiloon. Jatkoin unia (taisin olla aika unen pöpperössä!).

Puoli kahdelta heräsin taas rapinaan. Ja siellä se hiiri taas vilisti karkuun. Nukuin laverilla seinänvieressä ja tavarat olivat levällään toisella puolellani. Hiiri juoksi minun ja seinän välissä olevasta parinkymmenen sentin raosta jalkopäässäni sijaitsevaan koloonsa (No, onneksi ei päältä juossut!). Laitoin otsalampun roikkumaan katosta ja jatkoin unia.

Ei auttanut valo, sillä jo puolen tunnin kuluttua heräsin jälleen rapinaan. Siinä vaiheessa tajusin ripustaa ruokakassin katosta roikkumaan. Hiiri kuitenkin palasi rapisuttelemaan ja totesin, etten enää pysty nukkumaan. Olin kuitenkin ansassa, sillä ulkona oli pilkkopimeää, enkä halunnut häiritä alakerrassa nukkuvia (jolleivat olleet jo heränneet kahteen semihuudahdukseen).

Tunnin päästä olin yhä hereillä ja istumassa kun hiiri yhtäkkiä ilmestyi siihen jalkopäässä olevan kolonsa eteen. Siinä se tuijotti suoraan silmiin hievahtamatta, mokomakin. Silloin sain tarpeekseni, pakkasin ruoat ja tarpeelliset tarvikkeet rinkkaan ja läksin tuvasta.  Otsalampun avulla selviydyin portaat ylös telttailupaikalle. Sain teltan pystyyn ongelmitta ja kello neljältä yöllä pääsin lopulta taas nukkumaan ja heräsin vasta puoli kahdeksalta. Aamu meni siis vähän pitkäksi, mutta päiväksi olin suunnitellut "vain" n. 16 km vaelluksen Ansakämpälle.

Saatuani teltan kasaan tupakaverit olivat jo tekemässä lähtöä. Pyysin anteeksi yöllistä kolisteluani ja he puolestaan pahoittelivat, etteivät olleet tulleet maininneeksi hiirtä, josta monet olivat vieraskirjaan kirjoittaneet. Heillä tavarat olivat olleet ripustettuina hiiren ulottumattomiin.

Ruokakassitarkistus paljasti, että hiiri oli tehnyt sormenmentävän reiän ruokapussiin ja edelleen minigrip-pussiin, jossa oli karkkia. Muissa ruokapakkauksissa ei onneksi näkynyt reikiä. Ilmeisesti tuvalla on kuitenkin hyvä apajat: hiiri näytti aika pulskalta, vaikka vikkelä olikin.

(Tämä hiiriepisodi taisi olla koko vaelluksen jännin juttu päätelleen siitä, kuinka paljon siitä kirjoitin!)

Taivalkönkäältä lähtiessä ylitetään kaksi riippusiltaa.

Tämän päiväiset polut olivat pääosin erittäin hyväkulkuisia. Leirintäalueen parkkipaikalla oli ekopiste ja jätin sinne siihen mennessä kertyneet roskat eli lähinnä muutamia minigrip-pusseja. Ihmettelin itsekseni, miksi olin pakannut mukaan normaalikokoisia roskapusseja. Mistä oikein kuvittelin jätettä tulevan?

Voiko tätä maantietä kutsua poluksi? Sivulla näkyy kaatuneita puita, joita kummastelin koko alkumatkan.

Leirintäalueella on myös mahdollisuus suihkuun. Olin mielessäni punninnut asiaa: ottaako hyöty tarjolla olevista palveluista sillä riskillä, että a) sen joutuu pitämään salassa tai b) saa kuulla kiusoittelua asiasta vai mennäkkö autenttisesti "tosivaeltajana" ilman suihkua. Leirintäalue on tähän aikaan vuodesta auki vain tilauksesta, eikä ketään näkynyt, niinpä kuljin (onneni) ohi.

Oulangan luontokeskuksella kävin oikeassa vesivessassa ja täytin vesipullon hanasta. Kello oli jo puoli kaksi, joten nälkä alkoi jo painaa. Kävelin eteenpäin jonkin matkaa ja pistin trangian pystyyn heti ensimmäisen sopivan paikan tullen. Ajattelin ehtiväni lounastaa ennen sadetta, jota oli luvattu kahdeksi. Mutta ei. Isoja piskoja alkoi tulla kesken kokkailujen ja sillä seurauksella makaronit jäivät vähän koviksi. Kokkaillessani sain paljon sekä iloisia tervehdyksiä että kummastuneita katseita, paikalla oli näet paljon päiväretkeilijöitä.

Lounas meni kovista makaroneista huolimatta hyvin, mutta hiukan harmitti, kun 700 metrin päästä tuli vastaan katettu nuotiopaikka! (Nuotiopaikalta eteenpäin, noin 300 metrin päässä, oli viitta telttailupaikalle, jota en ollut reittisuunnitelmia tehdessä huomannut).

Kiutakönkään punaisia kallioseinämiä.

Kiutaköngästä edelleen.

Sadetta jatkui vajaan tunnin verran, mutta se ei haitannut kun kävin ihastelemassa Kiutakönkään punaisia kallioita. Kiutakönkään jälkeen jokimaisemat muuttuivat rauhallisemmiksi. Oli oudon rauhoittavaa istahtaa katsomaan joen tyyntä virtausta lähes täydessä hiljaisuudessa.

Oulankajoki virtasi Kiutakönkään jälkeen rauhallisesti ja sitä oli rauhoittavaa katsoa.

Levähdin Merenojan nuotiopaikalla, joka oli viihtyisä muuten, mutta ei mielestäni telttailuun. Teki mieli liotella väsyneitä jalkoja kylmässä purossa, mutta sopivaa kohtaa ei ollut. Onneksi hetken matkan päästä tuli vastaan toinen puro, jossa pystyin liottamaan jalat vuorotellen. Jalkoja ei voinut pitää vedessä kauaa sillä nopeasti alkoi tuntua suonenvetoa. Sinänsä se oli hauska kokemus, mutta ei siitä apua ollut kuin hetkeksi.

Ansakämpän kohdalla pysähdyin rungolle istumaan ja miettimään vaihtoehtoja, itse kämpälle pitää mennä rinnettä alas joen rantaan. Kello oli vasta kuusi ja edeltävien kilometrien helppokulkuisuuden vuoksi virtaa tuntui vielä löytyvän. Lisäksi jatkaminen vähentäisi kilometrejä seuraavilta päiviltä. Päätin ottaa riskin ja mennä seuraavalle nuotiopaikalle Kulmakkopurolle (matkaa reilu 3 km). Riski ei koskenut ehtimistä tai jaksamista, vaan sitä onko nuotiopaikan lähellä käyttökelpoista vettä (kyseessä on reitin ensimmäinen telttailupaikka, joka ei ole joen varressa) ja onko siellä sopivaa leiriytymispaikkaa (mielessä oli edelleen Merenojan nuotiopaikka). Plan B olisi jatkaa Jussinkämpälle asti.

Polku Kulmakkopurolle oli aluksi tasainen ja nopea, mutta sitten eteen tuli piiiiitkä kurainen ylämäki. Mutta kannatti ehdottomasti jatkaa. Leiri oli viihtyisä, vettä sai purosta ja teltalle löytyi mukava paikka. Olin siellä yksin koko yön, kukaan ei sinä iltana mennyt enää edes ohi. 

Leiripaikan vieressä oli tällainen kummallisuus. Ihmettelin vähän, että miten se on muodostunut ja olisiko syytä olla huolissaan. Seuraavana päivänä näin kyltin, jossa sen tarina kerrottiin: 1900-luvun alussa tukkeja yritettiin uittaa Kulmakkopuroa pitkin, mutta vettä ei ollut riittävästi. Tässä jäljet.

Leiri pystyssä, tässä kelpaa yöpyä. Tuulettumassa olleet kamppeet keräsin yöksi telttaan.

Illallista kokkaillessani yritin sytyttää nuotion, mutta en onnistunut. Sain pienen tulen aikaan, mutta kun yritin laittaa katoksesta hakemiani pieniä puunkappaleita tuleen, syntyi vain savua. Tulentekoa pitää siis harjoitella! Nuotio olisi ollut kiva lisä tunnelman kannalta, mutta ei mitenkään tarpeellinen. Ilta ja yö olivat viileät, mutta vaatetta oli tarpeeksi päällä.

Mietiskelin myös minne ensin aamiaisella ja sitten Oulangan luontokeskuksella tapaamani isä ja kouluikäinen poika olivat joutuneet. Heidän oli tarkoitus ehtiä Jussinkämpälle asti, mutta he eivät mielestäni olleet menneet ohi. Myöhemmin kuulin muilta vaeltajilta, että he olivat menneet osan matkaa taksilla. He olivat varanneet vaellukseen liian vähän aikaa.

Päivän reitti

Reittikarttaan olen merkinnyt yöpymispaikat, lounaspaikan, Kiutäkönkään sekä Merenojan nuotiopaikan. Kuvaa on lisäksi rajattu. Copyright Metsähallitus ja Maanmittauslaitos, julkaistu Metsähallituksen luvalla (s-posti 13.9.2016). Alkuperäinen kuva löytyy osoitteesta: http://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/oulankafin.pdf

Karhunkierros, 2.päivä

Perttumakosken laavu - Taivalkönkään tupa, n.13 km

Yöllä heräsin muutaman kerran: ensin jokin rapisutteli teltan ulkopuolella ja myöhemmin alkoi sataa vettä. Muutoin yö sujui varsin mukavasti!

Aamulla nousin kuuden jälkeen ja sade taukosikin sopivasti aamutouhujen ajaksi. Niihin meni yllättäen noin 3 tuntia! Sama toistui muinakin aamuina. Osittain syynä taisi olla se, että käytännössä koko rinkka piti aina pakata uudestaan (mikä sinänsä oli hyvä juttu: lähes kaikkia tavaroita oli tarvittu, eikä rinkassa siis ollut turhaa tavaraa).

Mutaista ja sateista, mutta silti niin kaunista metsää.

Pian lähdön jälkeen alkoi taas ripotella ja sitä jatkui on-off kello kolmeen asti. Polku oli alkumatkasta kuraista ja pahimpiin kohtiin oli muodostunut sivupolkuja. Kuorihousut olivat illalla kurassa polviin saakka.

Polku seuraili jokea, joka kuului mutta ei aina näkynyt. Huomaa vastarannan korkeat kalliot!

Reitin ensimmäinen nähtävyydeksi merkitty kohta on Rupakivi. Jätin rinkan ylös polun varteen ja laskeuduin varsin jyrkkää polkua/portaikkoa alas joen varteen, josta Rupakivi, viisimetrinen kivipaasi keskellä jokea, näkyi hyvin.

Rupakivi.

Pian Rupakiven jälkeen pysähdyin lounaalle Vasaojan laavulle, joka niin ikään oli aivan joen ääressä. Keittelin lounaan laavussa sateelta suojassa.

Reitinvarrelta löytyi myös pienempää luonnon taidetta: värikäs kääpä.

Seuraavalla taipaleella yritin löytää Granrothin petäjän, joka oli merkattu omaan karttaani, mutta ei Karhunkierroksen opastekarttoihin. En löytänyt mitään, joka olisi kiinnittänyt huomioni. Googlettamallakaan asiaan ei tullut paljoa selvyyttä: joko paikalla on yhä puun tynkä tai sitten se on siirretty museoon. Joka tapauksessa kyseessä on vuosilukumänty, jonka ensimmäinen merkintä on tehty vuonna 1755 [1].

Granrothin petäjän sijasta löysin jotain muuta mielenkiintoista: kanoottiliukumäki kansallispuiston rajalta jokeen.

Oulangan kanjonilla jätin rinkan Savilammen tuvalle ja kävin ihastelemassa kanjonia näköalapaikalta (n. 500 m/suunta). Kyseessä todellakin oli kanjoni: kallioseinämät joen molemmin puolin olivat uskomattoman korkeat.

Kuvat eivät tee oikeutta Oulangan kanjonin huimille korkeuseroille.

Tuvalle palattuani olivat kaksi kiireistä herraa saaneet ruokansa syötyä ja hetken jutustelun jälkeen jatkoivat matkaansa: heillä oli edessään vielä yli 10 km patikka Oulangan luontokeskukselle. Minä jäin portaille vielä huilimaan. Hetken leikittelin ajatuksella, että jäisin tupaan yöksi.

Alun perin suunnitelmissa oli nukkua kaikki yöt teltassa, sillä ajatus vieraiden kanssa samassa siskonpedissä nukkumisesta lähinnä kauhistuttaa. Savilammen tuvassa oli kuitenkin kaksi erillistä makuuhuonetta, joista toisen olisin todennäköisesti saanut omaan käyttööni. Päätin kuitenkin jatkaa matkaa, sillä päivän vaellusmatka oli muutoinkin lyhyt.

Savilammen tupa Oulangan kanjonin kupeessa.

Taivalkönkään tuvalla edellisen yön leirikaverit olivat asettuneet jo taloksi. Tupa oli suloisen lämmin ja uupumus iski täysillä. Telttailupaikalle olisi pitänyt palata 200 m rappusia ylös (vasta alhaalla tuvalla huomasin kyltin telttailupaikan sijainnista) ja lisäksi tulla uudestaan takaisin alas hakemaan vettä. Kun kuulin, että tuvassa on yläkerta täysin vapaana, päätöksen tekoon ei mennyt kauaa. Tyytyväisenä ja väsyneenä ripustelin kaikki telttaa myöden kuivamaan tupaan.

Illallispuuhissa Taivalkönkään tuvalla.

Totesin, että oli hyvä aloittaa vaellus kasvattamalla päivämatkaa vähitellen. Kokonaisista päivistä tämän päiväinen matka oli lyhin, mutta tuntui raskaimmalta. Etenkin lonkissa tuntui ikävältä ja epäilen, että rinkan säädöt olivat vähän huonot.

Tuvan vieressä pauhaa Taivalköngäs.

Illallisen jälkeen pujahdin suloisen lämpöiseen tupaan nukkumaan.  Kunnes kello löi kaksitoista... 

TO BE CONTINUED

Päivän reitti

Reittikarttaan olen merkinnyt osuuden yöpymispaikat ja lounaspaikan sekä alleviivannut päivän nähtävyydet. Kuvaa on lisäksi rajattu. Copyright Metsähallitus ja Maanmittauslaitos, julkaistu Metsähallituksen luvalla (s-posti 13.9.2016). Alkuperäinen kuva löytyy osoitteesta: http://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/oulankafin.pdf

[1]http://kulttuuriymparisto.nba.fi/netsovellus/rekisteriportaali/mjreki/read/asp/r_kohde_det1.aspx?KOHDE_ID=732010054 (13.9.2016)

Karhunkierros, 1.päivä

Hautajärvi - Perttumakosken laavu, n. 6 km

Kun lentokenttäbussi jätti minut Hautajärvellä Karhunkierroksen luontotalolle, tuntui vielä epätodelliselta, että tässä sitä ollaan lähdössä usean päivän vaellukselle. Minä, joka olen sitten lapsuuden viettänyt vain kaksi yötä teltassa ja nekin tänä kesänä.

Noudin kahvilasta etukäteen varaamani kaasupullot. Kaikki kävi niin nopeasti, että bussimatkalla haaveilemani munkki jäi saamatta, vaikka näin ison laatikollisen munkkirinkilöitä myyjän selän takana. (Ja vaeltaessa olikin kiva miettiä, miten hyvältä se rinkilä olisi maistunut iltakaakaon kanssa).

Alku oli kuin lämmittelyä tulevalle: metsää, suota, joen ylitys tietä pitkin, riippusilta. Maisemat olivat hienoja, mutta eivät mitenkään erikoisia, ja mietin, että tällaistako täällä nyt on. Väkeä tuli vastaan ja meni ohi. Loppureissusta ei sellaista väenpaljoutta ollutkaan.

Sudenkorentoja oli pitkospuilla matkaseurana.

Olin toivonut näkeväni matkalla poroja ja pian näinkin kaksi. Ne olivat todella säikkyjä ja hetken tuijotettuaan juoksivat karkuun ennen kuin ehdin kaivaa kameraa esiin. Jokin pikkuelukkakin juoksi polun yli ja innoissani kuvailin sitä, ennen kuin tajusin, että elukka oli kadonnut ja kuivailin vain kuivunutta lehteä.

Reissun ensimmäinen säikähdys: "kuollut poro lehtiin hautautuneena". No ei ollut, mutta vieläkin ihmettelen tuota karvaa.

Parin tunnin kävelemisen jälkeen saavuin Perttumakosken laavulle. Päivän vaellus oli lyhyt ja hyvää lämmittelyä tulevaan. Laavu oli viihtyisä ja ihan joen äärellä.

Maisema Perttumakosken laavulta.

Olen lukenut, että leiripaikalle saavuttaessa ensimmäisenä kannattaa pistää teltta pystyyn, kun vielä jaksaa. Siispä leiripaikan etsintään. Laavun lähellä oli kolme, neljä selvää telttapaikkaa, joissa ei kasvanut mustikanvarpuja. Ongelmaksi tuli kuitenkin puut. Metsässä oli paljon kaatuneita puita ja osa leiripaikoista oli sellaisissa paikoissa, joissa oli vaara jäädä kaatuvan puun alle (olivat jo osittain kallellaan). Mietin melko kauan mihin uskallan telttani pystyttää. Lopulta löysin (mielestäni) sopivan paikan ja laitoin teltan pystyyn.

Parin ensimmäisen päivän aikana reitin varrella oli paljon kaatuneita puita, joista kaarnat olivat irronneet.

Aloitin valmistamaan illallista, Pasta bolognesea. Tarvikkeita unohtui teltalle ja jouduin kulkemaan edestakaisin hakemassa sitä sun tätä (teltta oli 10-20 metrin päässä laavulta). Sama ongelma oli oikeastaan koko reissun: koskaan ei kerralla muistanut kaikkia tarvikkeita.

Yhdellä näistä hakureissuista näin porokaksikon uudemman kerran, olivat ilmeisesti tulleet tarkastamaan leirin. Kokkailujen aikana laavulle saapui vanhempi pariskunta ja sain heistä juttuseuraa.

Pasta bolognese oli ensimmäinen trangialla kokkaamani ruoka. Onnistuin ensin kiehauttamaan sen yli ja lopuksi se paloi vielä pohjaan. Sen jälkeen kokkailut hoituivat ilman kantta ja pienemmällä liekillä. Veden keitin kuitenkin kannen kanssa.

Iltakaakaon ja nuotiossa paahdettujen vaahtokarkkien jälkeen oli aika käydä levolle. Kello oli vasta hiukan yli yhdeksän, mutta pimeän tullessa oli hyvä käydä nukkumaan.

Karhunkierros, elämäni ensimmäinen vaellus

Elämäni ensimmäinen vaellus, Karhunkierros, on nyt takana. Elo-syyskuun vaihteessa tarvoin 82 km + risat Hautajärveltä Rukalle. Vaikka välillä askel painoi, oli reissu niin upea, että on pakko päästä vaeltamaan vielä uudestaankin.

Ajatus vaelluksesta ja erityisesti Karhunkierroksesta on ollut mielessä jo vuosia, mutta ei ole koskaan konkretisoitunut: Miten sinne pääsee? Kenen kanssa menen? En ole mikään eränainen! Rinkka painaa ja on epämukavaa! Teltassa ei ole kiva nukkua! Siellä ei pääse suihkuun!

Viime keväänä päätin, että tänä syksynä menen Karhunkierrokselle. Luotin siihen, että kaikki ongelmat kyllä ratkeavat tavalla tai toisella. Niin kuin ne sitten ratkesivatkin.

Varusteiden hankinta ja testaus

Valmistautuminen reissuun alkoi lähes saman tien päätöksen synnyttyä. Tutkin netissä toisten varustelistoja ja kokosin niistä oman. Koetin pitää kohtuuden, ettei rinkka painaisi liikaa, mutta painoihan se! Rinkka ja suuri osa vaatteista minulla jo oli, mutta lähes kaikki muu oli ostettava: teltta, makuupussi, trangia jne.

Kesän mittaan ehdin testata telttaa ja makuupussia kahden yön verran, joista toinen oli sateinen ja tuulinen Lappee-Jukola (teltta piti sadetta ja oli todella mukava nukkua). Trangiaa testasin vain keittämällä kattilallisen vettä. Ruuistakin ehdin lopulta testata vain yhden. Aika tuntuikin yhtäkkiä loppuvan kesken.

Matkaseura

Olin päättänyt, että lähden reissuun vaikka yksin, joten mitään paineita ei ollut matkaseuran löytämiseksi. Kukaan ystävistäni ei ollut kiinnostunut lähtemään vaellukselle. Veljeni kuitenkin oli, ja hän oli tulossa vielä pari viikkoa ennen lähtöhetkeä. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat ja lähdin matkaan yksin.

Varsinaisesti yksin ei reissussa kuitenkaan tarvinnut olla. Kävellessä sai olla lähes kokonaan yksin (Pientä karhunkierrosta lukuun ottamatta), mutta taukopaikoilla ja iltaisin sai kyllä puhekiintiön täytettyä.

Monet kysyivätkin, että kuinka olen voinut lähteä yksin. Useimmat kysyjistä sanoivat, etteivät kestäisi yksinoloa. Vaikka toisaalta olisi ollut kiva jakaa kokemus jonkun kanssa, oli yksin vaeltamisessa omat etunsa. Sai mennä juuri niin hitaasti tai nopeasti kun kulloinkin halusi, pysähtyä silloin kun huvitti, pystyi kuuntelemaan metsän ääniä ja vielä nukkua rauhassa niin pitkään kuin jaksoi. Toisin sanoen: kaikki sujui itselle sopivan rytmin mukaan. Seuraavaakin vaellustani lähden suunnittelemaan ensisijaisesti yksinvaellukseksi.

Pitkospuita pitkin käy matkanaisen tie.

Matkajärjestelyt ja reitti

Lensin Helsingistä Kuusamoon (150 eur meno-paluu) ja menin lentokenttäbussilla (19 eur) Hautajärvelle. Olin siellä noin puoli neljän aikaan eli juuri sopivasti niin, että luontokeskuksen kahvila oli auki ja sain varaamani kaasut. Tosin kahvilan pitäjä oli kyllä luvannut odottaa kunnes bussi tulee.

Reitin kävelin Hautajärveltä Rukalle, kuten enemmistö tekee. Ehdottomasti suosittelen tuota "kiertosuuntaa", sillä silloin reissu huipentuu loppua kohden.

Kilpisjärven patikoinneista oppineena päätin, että käveltävää saa tulla päivälle korkeintaan 20 km. Sen vuoksi varasin vaellukseen neljä kokonaista päivää ja kaksi puolikasta (plus yksi varavuorokausi). Näin jälkikäteen se oli hyvä päätös: sopiva päivämatka tuntui olevan 15-20 km. Polku oli paikoin niin juurakkoista ja/tai kivistä, että vauhtia oli hidastettava, jos halusi nähdä muutakin kuin edessä olevan polun.

Reitin suunnittelussa kannattaa huomioida se, että reitin varrella ei saa leiriytyä kuin merkityille paikoille. Virheellisesti luulin, että Oulangan luontokeskuksella ei ole muita leiripaikkoja kuin leirintäalue (ja sen molemmin puolin olevat tulentekopaikatkin olin jostain syystä hylännyt), joten suunnittelin kulkuni niin, että Taivalköngäs-Ansakämppäväli (17 km) on kuljettava yhdessä päivässä.

Rukalla olin kolmen aikaan iltapäivällä ja kirjauduin hotelli Rukahoviin yöksi. Huoneessani oli kuivauskaappi, joten sai kaiken kuivaksi ja pestyä puhdasta vaatetta päälle seuraavan päivän lennolle.

Seuraavana päivänä lentokenttäbussi vei minut Rukalta lentokentälle (10 eur).

Peseytyminen

Peseytyminen reitinvarrella huoletti etukäteen, koska en kestä likaisia hiuksia ja pesenkin ne lähes joka päivä. Siksi yritin huomioida tämän varustelistassa, jottei siitä tulisi estettä tulevaisuuden vaelluksille. Peseytyminen onnistui hyvin teltan absidissa, mutta hiuksia en lopulta uskaltanut pestä viileän ilman vuoksi.

Kuulin, että muutamat olivat käyneet uimassa, mutta he todennäköisesti yöpyivät tuvalla, niin että saivat hiukset kuivaksi.

Ratkaisuni lopulta oli: pipo päähän, äläkä ota sitä hetkeksikään pois! Kun tuli hiki, nostin sitä otsalta hiukan.

Juomavesi

Tein jo matkaa suunnitellessani päätöksen keittää kaiken juomaveden, vaikka keskustelupalstoilla monet ovat sanoneet juovansa veden suoraan luonnosta. En kuitenkaan halunnut ottaa riskiä vatsaongelmiin sairastumisesta, sillä käytännössä se olisi tarkoittanut matkan keskeyttämistä.

Reitinpäällä näki molempia. Koko reitin vaeltajista neljä porukkaa keitti ja/tai raahasi puhdasta vettä mukanaan litrakaupalla ja vain yksi porukka joi suoraan ilman puhdistusta (heillä oli kiire sillä olivat menossa reitin kolmessa päivässä).

Matkan aikana oli annettu ohje keittää vesi, sillä sateiden vuoksi vesi oli normaalia korkeammalla.

Juomavettä löytyy kaikilta merkityiltä autiotuvilta, laavuilta ja tulentekopaikoilta. Suurimmassa osassa vesi oli juoksevaa joki- tai purovettä, Jussinkämpällä vesi oli järvivettä. Monissa nettikeskusteluissa on mainittu, että reitin loppupäässä Porontimajoen tuvan jälkeen vettä saa huonosti. Näillä kahdella Porontimajoen jälkeisellä laavulla vesi on suojärvestä, mutta keitettynä tai muuten puhdistettuna kelvollista. Ainakin Suolammen vesi on kirkasta.

Maisemia Valtavaaralta.

Reissun jälkeen

Viimeiset kilometrit olivat samalla haikeita ja täynnä odotusta "maaliin" pääsystä. Lopulta en rynnännyt suoraan suihkuun, vaan kävin samalla hiellä vielä Rukan huipulla pyörähtämässä.

Sisätiloihin siirtyminen sai naaman punoittamaan moneksi päiväksi. Lisäksi kasvoihin ilmestyi rykelmät pieniä näppylöitä ensin kulmien väliin ja sitten leukapieleen. Taisi olla iholle iso shokki.

Aurinko laskee viimeisenä iltana.

Mistä erityisesti pidin reissussa?

Maisemat!

Vaelluksella pääsi irti arjesta. Vaikka yksin kuljinkin, ei työasiat tai muut arjen ajankohtaiset asiat olleet hetkeäkään mielessä. Kaikki energia meni kulkemiseen, maisemien ihailuun, leirin pystyttämiseen, veden hankintaan ja ruoanlaittoon. Rannekelloa vilkuilin paljon (oli todella hyödyllinen: tiesi kulkunopeuden ja sen mihin asti ehtii tai kannattaa yrittää ehtiä ennen lounasta tai illalla ennen pimeää), mutta ajantaju katosi silti.

Tuntui hienolta, kun pärjäsi (melkein) omillaan. Ja olihan se hiusten pesemättä jättäminenkin minulle aika suuri saavutus!

Vinkit itselle ja muille

Hyvät kengät ovat tarpeen. Lenkkareilla ei kannata lähteä matkaan, etenkään jos edeltävinä päivinä on satanut. Kenkien on hyvä pitää ainakin keskinkertaisesti vettä, mutta kuitenkin kuivaa nopeasti.

Sukat kannattavat olla villaiset. Ne tuntuivat lämpöisiltä vähän kosteanakin.

Suosi myös muussa vaatetuksessa (merino)villaa. Lähes joka päivä päällä ollut merinovillainen t-paita ei haissut, vaikka olin välillä hiestä märkänä.

Älä pakkaa rinkkaa liian painavaksi!

Karhunkierros sopii kaikille. Koko reitin lisäksi on mahdollista tehdä lyhempiä vaelluksia. Samalla se toi aloittelijalle lisäturvaa: tie oli lähellä ja reitiltä oli mahdollista poistua kesken matkan.

Ei todellakaan tarvitse olla mitenkään erityisen erätaitoinen vaeltaakseen!