Karhunkierros, 3. päivä

Taivalkönkään tupa - Kulmakkopuron nuotiopaikka, 20km

Keskiyöllä heräsin rapinaan. Ikävät epäilykset rapinan aiheuttajasta osoittautuivat todeksi kun laitoin otsalamppuun valon ja näin hiiren puikahtavan piiloon. Jatkoin unia (taisin olla aika unen pöpperössä!).

Puoli kahdelta heräsin taas rapinaan. Ja siellä se hiiri taas vilisti karkuun. Nukuin laverilla seinänvieressä ja tavarat olivat levällään toisella puolellani. Hiiri juoksi minun ja seinän välissä olevasta parinkymmenen sentin raosta jalkopäässäni sijaitsevaan koloonsa (No, onneksi ei päältä juossut!). Laitoin otsalampun roikkumaan katosta ja jatkoin unia.

Ei auttanut valo, sillä jo puolen tunnin kuluttua heräsin jälleen rapinaan. Siinä vaiheessa tajusin ripustaa ruokakassin katosta roikkumaan. Hiiri kuitenkin palasi rapisuttelemaan ja totesin, etten enää pysty nukkumaan. Olin kuitenkin ansassa, sillä ulkona oli pilkkopimeää, enkä halunnut häiritä alakerrassa nukkuvia (jolleivat olleet jo heränneet kahteen semihuudahdukseen).

Tunnin päästä olin yhä hereillä ja istumassa kun hiiri yhtäkkiä ilmestyi siihen jalkopäässä olevan kolonsa eteen. Siinä se tuijotti suoraan silmiin hievahtamatta, mokomakin. Silloin sain tarpeekseni, pakkasin ruoat ja tarpeelliset tarvikkeet rinkkaan ja läksin tuvasta.  Otsalampun avulla selviydyin portaat ylös telttailupaikalle. Sain teltan pystyyn ongelmitta ja kello neljältä yöllä pääsin lopulta taas nukkumaan ja heräsin vasta puoli kahdeksalta. Aamu meni siis vähän pitkäksi, mutta päiväksi olin suunnitellut "vain" n. 16 km vaelluksen Ansakämpälle.

Saatuani teltan kasaan tupakaverit olivat jo tekemässä lähtöä. Pyysin anteeksi yöllistä kolisteluani ja he puolestaan pahoittelivat, etteivät olleet tulleet maininneeksi hiirtä, josta monet olivat vieraskirjaan kirjoittaneet. Heillä tavarat olivat olleet ripustettuina hiiren ulottumattomiin.

Ruokakassitarkistus paljasti, että hiiri oli tehnyt sormenmentävän reiän ruokapussiin ja edelleen minigrip-pussiin, jossa oli karkkia. Muissa ruokapakkauksissa ei onneksi näkynyt reikiä. Ilmeisesti tuvalla on kuitenkin hyvä apajat: hiiri näytti aika pulskalta, vaikka vikkelä olikin.

(Tämä hiiriepisodi taisi olla koko vaelluksen jännin juttu päätelleen siitä, kuinka paljon siitä kirjoitin!)

Taivalkönkäältä lähtiessä ylitetään kaksi riippusiltaa.

Tämän päiväiset polut olivat pääosin erittäin hyväkulkuisia. Leirintäalueen parkkipaikalla oli ekopiste ja jätin sinne siihen mennessä kertyneet roskat eli lähinnä muutamia minigrip-pusseja. Ihmettelin itsekseni, miksi olin pakannut mukaan normaalikokoisia roskapusseja. Mistä oikein kuvittelin jätettä tulevan?

Voiko tätä maantietä kutsua poluksi? Sivulla näkyy kaatuneita puita, joita kummastelin koko alkumatkan.

Leirintäalueella on myös mahdollisuus suihkuun. Olin mielessäni punninnut asiaa: ottaako hyöty tarjolla olevista palveluista sillä riskillä, että a) sen joutuu pitämään salassa tai b) saa kuulla kiusoittelua asiasta vai mennäkkö autenttisesti "tosivaeltajana" ilman suihkua. Leirintäalue on tähän aikaan vuodesta auki vain tilauksesta, eikä ketään näkynyt, niinpä kuljin (onneni) ohi.

Oulangan luontokeskuksella kävin oikeassa vesivessassa ja täytin vesipullon hanasta. Kello oli jo puoli kaksi, joten nälkä alkoi jo painaa. Kävelin eteenpäin jonkin matkaa ja pistin trangian pystyyn heti ensimmäisen sopivan paikan tullen. Ajattelin ehtiväni lounastaa ennen sadetta, jota oli luvattu kahdeksi. Mutta ei. Isoja piskoja alkoi tulla kesken kokkailujen ja sillä seurauksella makaronit jäivät vähän koviksi. Kokkaillessani sain paljon sekä iloisia tervehdyksiä että kummastuneita katseita, paikalla oli näet paljon päiväretkeilijöitä.

Lounas meni kovista makaroneista huolimatta hyvin, mutta hiukan harmitti, kun 700 metrin päästä tuli vastaan katettu nuotiopaikka! (Nuotiopaikalta eteenpäin, noin 300 metrin päässä, oli viitta telttailupaikalle, jota en ollut reittisuunnitelmia tehdessä huomannut).

Kiutakönkään punaisia kallioseinämiä.

Kiutaköngästä edelleen.

Sadetta jatkui vajaan tunnin verran, mutta se ei haitannut kun kävin ihastelemassa Kiutakönkään punaisia kallioita. Kiutakönkään jälkeen jokimaisemat muuttuivat rauhallisemmiksi. Oli oudon rauhoittavaa istahtaa katsomaan joen tyyntä virtausta lähes täydessä hiljaisuudessa.

Oulankajoki virtasi Kiutakönkään jälkeen rauhallisesti ja sitä oli rauhoittavaa katsoa.

Levähdin Merenojan nuotiopaikalla, joka oli viihtyisä muuten, mutta ei mielestäni telttailuun. Teki mieli liotella väsyneitä jalkoja kylmässä purossa, mutta sopivaa kohtaa ei ollut. Onneksi hetken matkan päästä tuli vastaan toinen puro, jossa pystyin liottamaan jalat vuorotellen. Jalkoja ei voinut pitää vedessä kauaa sillä nopeasti alkoi tuntua suonenvetoa. Sinänsä se oli hauska kokemus, mutta ei siitä apua ollut kuin hetkeksi.

Ansakämpän kohdalla pysähdyin rungolle istumaan ja miettimään vaihtoehtoja, itse kämpälle pitää mennä rinnettä alas joen rantaan. Kello oli vasta kuusi ja edeltävien kilometrien helppokulkuisuuden vuoksi virtaa tuntui vielä löytyvän. Lisäksi jatkaminen vähentäisi kilometrejä seuraavilta päiviltä. Päätin ottaa riskin ja mennä seuraavalle nuotiopaikalle Kulmakkopurolle (matkaa reilu 3 km). Riski ei koskenut ehtimistä tai jaksamista, vaan sitä onko nuotiopaikan lähellä käyttökelpoista vettä (kyseessä on reitin ensimmäinen telttailupaikka, joka ei ole joen varressa) ja onko siellä sopivaa leiriytymispaikkaa (mielessä oli edelleen Merenojan nuotiopaikka). Plan B olisi jatkaa Jussinkämpälle asti.

Polku Kulmakkopurolle oli aluksi tasainen ja nopea, mutta sitten eteen tuli piiiiitkä kurainen ylämäki. Mutta kannatti ehdottomasti jatkaa. Leiri oli viihtyisä, vettä sai purosta ja teltalle löytyi mukava paikka. Olin siellä yksin koko yön, kukaan ei sinä iltana mennyt enää edes ohi. 

Leiripaikan vieressä oli tällainen kummallisuus. Ihmettelin vähän, että miten se on muodostunut ja olisiko syytä olla huolissaan. Seuraavana päivänä näin kyltin, jossa sen tarina kerrottiin: 1900-luvun alussa tukkeja yritettiin uittaa Kulmakkopuroa pitkin, mutta vettä ei ollut riittävästi. Tässä jäljet.

Leiri pystyssä, tässä kelpaa yöpyä. Tuulettumassa olleet kamppeet keräsin yöksi telttaan.

Illallista kokkaillessani yritin sytyttää nuotion, mutta en onnistunut. Sain pienen tulen aikaan, mutta kun yritin laittaa katoksesta hakemiani pieniä puunkappaleita tuleen, syntyi vain savua. Tulentekoa pitää siis harjoitella! Nuotio olisi ollut kiva lisä tunnelman kannalta, mutta ei mitenkään tarpeellinen. Ilta ja yö olivat viileät, mutta vaatetta oli tarpeeksi päällä.

Mietiskelin myös minne ensin aamiaisella ja sitten Oulangan luontokeskuksella tapaamani isä ja kouluikäinen poika olivat joutuneet. Heidän oli tarkoitus ehtiä Jussinkämpälle asti, mutta he eivät mielestäni olleet menneet ohi. Myöhemmin kuulin muilta vaeltajilta, että he olivat menneet osan matkaa taksilla. He olivat varanneet vaellukseen liian vähän aikaa.

Päivän reitti

Reittikarttaan olen merkinnyt yöpymispaikat, lounaspaikan, Kiutäkönkään sekä Merenojan nuotiopaikan. Kuvaa on lisäksi rajattu. Copyright Metsähallitus ja Maanmittauslaitos, julkaistu Metsähallituksen luvalla (s-posti 13.9.2016). Alkuperäinen kuva löytyy osoitteesta: http://julkaisut.metsa.fi/assets/pdf/lp/Esitteet/oulankafin.pdf