Halti Highway, 3. päivä

Kuonarjoki-Meekonjärvi, n. 10 km + Saivaaralla käynti

Yö meni yllättävän hyvin vieraiden ihmisten kanssa samassa tuvassa nukkuen. Ainoastaan kaksi asiaa häiritsi unta: ihmisten erilaiset rytmit (eri nukkumaanmenoajat, eri heräämisajat) ja kuumuus. Yöllä heräsin siihen, että yövaatteet olivat hiestä ihan läpimärät. Avasin makuupussia ja ne kuivuivat onneksi aamuun mennessä. Myöhemmin kuulin hyvän vinkin: tuvissa kannattaa nukkua sisäpussissa makuupussin päällä. Sisäpussia minulla ei tällä reissulla ollut mukana.

Aamulla tuvan mittari näytti +2 °C ja piskotteli kevyesti. Tarkoitus oli lähteä nopeasti liikkeelle, mutta myöhään tulleiden espanjalaiskaverusten kanssa riittikin juttua. He olivat jo loppusuoralla neljän viikon Kalottireitti-vaelluksellaan. He olivat ultrakevyin varustuksin matkassa: rinkka/reppu painoi vain 7 kg. Ruokatäydennystä he tietenkin ostivat matkalta. He työskentelevät vuoristo-oppaina Espanjassa, joten varmaankin tiesivät mitä tekivät. Ja vauhtia heillä riitti, sen sain itsekin nähdä.

Kaksikolla oli jalkineina polkujuoksukengät, jotka kuulemma myös kuivuivat noin tunnissa kastuttuaan. He kehottivat nauttimaan vedestä sen sijaan, että tekisi märistä jaloista ongelman. Ongelma on vain päässä, he sanoivat, ja niinhän se on.

Matka jatkuu sateisissa tunnelmissa.

Kengät olivat edelleen märät, joten laitoin pakastepussit kenkiin. Ne toimivat jonkin aikaa - tasan niin kauan kuin pysyivät ehjinä. Sade alkoi melkein heti kun pääsin matkaan ja jonkin verran satoi koko ajan. Edellisen päivän kaltaista sadetta ei onneksi enää ollut.

Reitillä oli muutama levän puron ylitys, jotka vähän jännittivät. Hiukan kiemurrellen hyvät ylityskivet kuitenkin löytyivät, eivätkä kengät kastuneet lisää.

Saivaara näkyvissä.

Koko reitin ehkä parhaimmat maisemat olivat Meekonlaaksoon laskeuduttaessa. Silmien edessä levittäytyi Meekonjärvi ja Skádjajávri, joita ympäröivät jyrkät pahdat. Kaunista!

Meekonjärven autiotupa on jonkin verran reitistä sivussa toisin kuin varaustupa. Tämä oli reitillä ainoa poikkeus, jossa autiotupa ja varaustupa eivät olleet samassa rakennuksessa. Tuvalla oli muitakin lounastajia, mukaan lukien espanjalaiskaksikko, mutta ei ruuhkaa.

Päätin jäädä Meekonjärvelle. Päivän patikointiin oli mennyt vain kolme tuntia, mutta märkyys ja ikävästi painava lantiovyö kannustivat tähän ratkaisuun. Suunnittelin illaksi Saivaaralla käyntiä ja seuraavalle päivälle päiväretkeä Pihtsuskönkäälle. Olisin siis Meekonjärvellä kaksi yötä ja palaisin takaisin samalla tahdilla kuin olin tullutkin; yksi tupaväli päivässä. Halti oli siis poissa laskuista.

Sade taukosi ja lähdin kohti Saivaaraa. Saivaaralle ei mene selkää polkua, joten lähdin vain seuraamaan ensimmäistä itään vievää polkua. Se vei oitis pajukkoon, joten lähdin kiemurtelemaan omia reittejä kohti Saivaaraa, mutta ennen kaikkea korkeammalle eroon pajukosta. En voi suositella kyseistä reittiä: aikamoista pajukoissa tarpomista, kosteikkoja ja purojen yli hyppimistä.

Saivaara.

Saivaaran juurella kulki selvä polku eteläpuolta itäpäätyyn (polku on merkattu karttoihin). Itäpäädyssä alkoi jyrkkä nousu Saivaaralle: ensin jyrkkää polkua ja sitten ihan kivikossa kapuamista pieni pätkä.

Saivaaralta oli komeat näkymät järville. Matalalla roikkuneet pilvet toivat oman tunnelmansa. Toiseen suuntaan, etelään, maisema näytti samalta silmän kantamattomiin.

Venemaa, jota ympäröi Skádjajávri, Venejärvi ja Saijärvi. Taustalla kohoava pahta on Ánnjaloanjebákti.

Huipulla oli kylmä tuuli, mutta istahdin syömään evästä ja laitoin tekstiviestiä kotiväelle samalla ihaillen maisemia.

Meekonvaara kohoaa Meekonjärven vierellä. Jyrkkäkohta, Meekonpahta, on Wikipedian tietojen mukaan noin 200 m korkea. Vaikuttava seinämä, joille kuvat eivät tee oikeutta!

Saivaaran juurella voi juuri ja juuri erottaa polun. Ihan reunalle ei kyllä tehnyt mieli mennä, sen verran iso olisi pudotus!

Paluumatkan tein suunnistamalla kohti Kalottireittiä ja sitä kautta tuvalle. Reitti oli ehkä pidempi, mutta paljon mukavampi kulkea. Siinä kävellessä aloin miettimään, että tämän päivän patikointiin oli mennyt vain kolme tuntia, eikä Saivaaralla käyntikään vienyt kuin pari tuntia. Suunnitelmieni mukaan paluumatkallakin olisi siis yksi kolmituntinen päivä. Ja patikoimaanhan tänne on tultu (eikä mökkeilemään!). Pohdin, pitäisikö sittenkin jatkaa pidemmälle. Harmittelin, etten ollut tänään jatkanut Pihtsusjärvelle, koska silloin Haltilla käyntikin olisi ollut mahdollinen.

Tuvalla laitoin teltan pystyyn. Pystyttämisessä ei ollut ongelmia, vaikka teltta näyttikin hiukan muotopuolelta. Koitin tällä kertaa kiinnittää kaikki kiinnikkeet ja narut kunnolla, jos tuuli sattuisikin yltymään. Kiinnitin ulkoteltankin kaariin, mitä en ole koskaan ennen jaksanut tehdä.

Illallisella tuvassa tapasin nuoren parin, joka kertoi, että Haltille voi tehdä päiväretken Pihtsusjärven tuvalta. Heillä siihen oli mennyt edellisellä vaelluksella noin 8 h. Aloin miettiä erilaisia vaihtoehtoja: päiväretki Pihtsusjärveltä tarkoittaisi pidempää urakkaa paluumatkalla (ja sään vuoksi se ei välttämättä onnistuisikaan) tai seuraavana päivänä voisi urakoida Haltin tuvalle saakka ja käydä siellä sitä seuraavana aamuna. Päätin jättää kaiken avoimeksi ja katsoa, miten eteneminen seuraavana päivänä luonnistuu.

Menin jo yhdeksän aikaan telttaan. Mittari oli lähellä nollaa, joten laitoin vähän enemmän vaatetta päälle. Hiukan ennen kuin menin nukkumaan, tuvalle saapui neljän hengen miesporukka telttailemaan, kaikki omissa teltoissaan. Olin jo kömpinyt makuupussiin, kun yksi heistä huusi kaverilleen lähes telttani vieressä, että katso, tuolla menee kettu. Syöksyin ulos teltasta, mutta en ehtinyt nähdä mitään.