Halti Highway, 4. päivä

Meekonjärvi-Halti-Haltintupa, 25 km

Yöllä tuntui hiukan vilpoiselta, vaikka mittari näytti +3 °C ja päällä oli kunnolla vaatetta: kahdet villahousut, kahdet villasukat, villapaita ja fleece-takki. Pipo oli tietenkin päässä, sillä tässä vaiheessa vaellusta sitä ei tee mieli ottaa pois.

Aamulla vilu katosi kuitenkin mielestä, sillä heräsin komeaan auringon paisteeseen. Vihdoinkin jotain muuta kuin sadetta! Suorastaan puhkuin uutta intoa.

Meekonpahta aamuauringossa.

Suoriuduin aamutouhuista ripeästi, sillä upea sää kutsui poluille. Ajattelin, että jos tämä päivä on yhtä nopea kuin Kuonarjoelta Meekolle, voisin käydä Haltilla jo tänään, nyt kun aurinko kerrankin paistaa. Kaiken kukkuraksi: kengät olivat vihdoinkin kuivaneet!

Kun olin lähdössä tuvalta, pääsin näkemään poroja hiukan aiempaa lähempää, sillä useita oli saapunut ihmettelemään pihapiiriin ilmestyneitä telttoja. Kuulin, että edessäpäin olisi runsain mitoin poroja, jotka tulevat lähelle. Näin ei kohdallani (valitettavasti) kuitenkaan käynyt.

Reitti oli heti alusta alkaen (ja erityisesti aluksi) huonokulkuisempaa ja siten myös hitaampaa kuin Kuonarjoelta Meekolle. Maisemat olivat kuitenkin kauniit Vuomakasjokea seuraillessa. Vastaan tuli myös kaunis koski, jonka kohdilla polulla oli tukiköysi vaikeakulkuisuuden vuoksi.

Koski Vuomakasjoella.

Pian kosken ohittamisen jälkeen näin tuvan ja (huonosti karttaa tutkineena) luulin, että olen jo tulossa Pihtsusjärven tuvalle. Ihmettelin, että olikos se näkemäni koski Pihtsusköngäs. Olihan se hieno, mutta... Polku kuitenkin nousi ylemmäs loitontuen tuvasta, ja siellähän se oikea Pihtsusköngäs oli. Kuvissa putous ei oikein näytä miltään, mutta se on 17 m korkea! Aika hurja korkeus, kun oikein alkaa ajatella.

Pihtsusköngäs.

Pihtsuskönkään jälkeen tuli muutama pidempi rakkakohta, mutta pääosin maasto oli heinikkoista. Pian alkoi näkyä niin monia mökkejä, että piti pysähtyä tutkimaan karttaa ja Pihtsusjärven tuvan sijaintia. Sellaisiakin huhuja liikkui, että jotkut olisivat noille poromiesten kämpille eksyneet luullen niitä autiotuvaksi.

Pihtsusjärvelle pääsee vesitasolla.

Tuvan lähettyvillä tuli eteen puro, joka oli kapea, mutta aiempia syvempi. Ylittämistä varten oli rakennettu lankkusilta, mutta se tuntui kokeillessa sen verran huteralta, että päätin kahlata. Menin tämän kahlauksen avojaloin. Tuvalla joku muistutti terävistä kivistä ja seuraavat kahlaukset teinkin crocsit jalassa.

Pihtsusjärven tuvalla kokkasin lounaan sijasta illallisen, jotta olisi vähän tukevampaa syötävää. Pääsin jatkamaan matkaa kohti Haltia kolmen aikaan eli paluu Pihtsuskönkäälle olisi todella myöhään, noin kello 23 aikoihin. Varmuuden vuoksi tein niin, että jätin ylimääräistä tavaraa tuvalle ja otin mukaan rinkkaan vain sen, mitä yhden yön yöpymiseen tarvitsee, ja tarvittaessa olisin Haltin tuvalla yötä (vaikka sitten lattialla, kuten tupien vieraskirjojen perusteella jotkut joissain paikoissa olivat joutuneet tekemään).

Reitti seuraa Govdajohkaa kohti Haltia, jonka punertava rinne on jo näkyvissä.

Alussa polku oli vetinen, mutta muuttui pian pääosin erittäin hyväkulkuiseksi. Vastaan tuli pari erillistä porukkaa, jotka olivat yöpyneet kanssani samaan aikaan Saarijärven tuvalla ensimmäisenä yönä.

Jätin rinkan Haltin tuvan risteykseen ja jatkoin matkaa pikkurepun kanssa. Mukaan pakkasin lisävaatetta ja hiukan evästä.

Haltille kapuamisen vaativuudesta kirjoitinkin jo aiemmassa postauksessa. Huomautan kuitenkin, että tämä oli vain oma näkökulmani. Vaikka kuljen hitaasti, uskoisin olevani keskivertovaeltajaan nähden erittäin hyvä kuntoinen.

Polku Haltille oli siis pääosin melko hyväkulkuista, tosin kivikkoista. Lopussa polku oli lähinnä rakkakivikkoa, mutta se taisi mennä jo rutiinilla. Erikoisuutena oli lumenviipymä, jonka läpi polku kulki parisen kymmentä metriä.

Ei vielä ihan huipulla. Haltin punertava helma on jo jäänyt taakse ja autiotupa näkyy mustana pisteenä Haltijärven oikeassa alakulmassa.

Päivän urakka alkoi kuitenkin jo henkisesti painaa, ja siinä loputtoman kivimeren keskellä mietin, että oliko tässä Haltille kapuamisessa mitään järkeä. Sinne asti oli kuitenkin tultu, joten loppuun asti oli mentävä. Huipun vasemmalta puolelta alkoi ilmestyä matalalla roikkuvaa pilveä, joten alkoi tulla myös kiire, jos huipulta johonkin halusi nähdä.

Pian, oikeastaan yllättäen, Suomen korkein kohta olikin näkyvissä. Ehdin nähdä maisemia ennen kuin pilvi tuli ympärille. Sen jälkeen maisemat Ritnicohkkan (Ridnitšohkka) suuntaan peittyivät, mutta näkyvyys Pihtsusjärven suuntaan säilyi kohtuullisena.

Otin valokuvia ja kirjoitin nimeni Haltin kirjaan (jossa ei ole enää järjestysnumeroita, vain päiväys). Soitin myös kotiin. Siellä ei oltu vielä kuultu, että sittenkin lähdin Haltille asti.

En käynyt Haltin korkeimmalla kohdalla, joka sijaitsee Norjan puolella. Tunturin laki on tasainen ja sinne oli kasattu useita kiviröykkiöitä, joita huipuille yleensä kasataan. En ollut varma, mikä niistä olisi ollut se oikea kasa. Sen lisäksi näkyvyyttä ei näyttänyt sillä puolen Haltia olevan nimeksikään, eikä se rakassa kulkeminenkaan erityisesti houkuttanut. Jäätävän kylmä tuuli ajoi minut siis melko nopeastikin alas.

Nimi on kirjoitettu kirjaan.

Kun pääsin rinkan luo, päätin mennä Haltin tuvalle yöksi, koska olin jo väsynyt. Tuvalle oli matkaa risteyksestä vain kilometri, mutta siihen meni reilu 30 min, sillä koko väli oli pelkkää rakkaa. Eteneminen tuvalle oli hitaampaa kuin Haltille kiipeäminen! Jos sinne ei ole erityistä tarvetta mennä, en suosittele poikkeamaan.

Kaiken lisäksi reitillä oli myös puron ylitys. Samainen puro ylitettiin ylempänä Haltille mennessä, mutta tässä kohdin ylitys ei ollut yhtä helppoa. Löysin mielestäni hyvän ylityskohdan, mutta oli kyllä niin hilkulla, etten horjahtanut veteen. Sauvat onneksi pelastivat, muutoin olisin ollut kunnolla märkä!

Tupa odotti lämpöisenä saapuessani sinne vasta yhdeksän jälkeen. Paikalla oli Pihtsusjärven tuvalla samaan aikaan lounastanut mieskaksikko sekä neljän hengen miesporukka, joka oli tullut Haltin yli Norjan puolelta. Onni oli taas myöden ja pääsin omalle laverille nukkumaan. Vaikka olin väsynyt, nukahtaminen kesti jonkin aikaa päivän tapahtumien pyöriessä päässä. Mutta mikäs siinä oli kuorsauskuoroa kuunnellessa (kolme kuorsaajaa laskin), mikä sitten aikanaan tuuditti minutkin uneen.